Hae
Gaalanainen

Mistä repiä ruuhkavuosina aikaa parisuhteelle?

Kaupallinen yhteistyö Radisson Blu Grand Hotel Tammer

Miehelläni on työ, jossa hän joutuu välillä viettämään pitkiä aikoja ulkomailla. Kerran hän oli Siperiassa puoli vuotta. Siis ihan oikeasti. Siperiassa.

Minulla on työ, jossa joudun tekemään työpäivän jälkeen myös kerran pari viikossa iltakeikkoja, joiden jälkeen kirjoitan. Joskus käyn töissä viikonloppuisin.

Meillä on kolme lasta ja omakotitalo, joka paljastui tottumattomalle omakotitaloasujalle työleiriksi.

Lapsista vanhempi harrastaa neljä kertaa viikossa voimistelua, keskimmäisellä on viikossa yhteensä neljät fudis- ja lätkätreenit. Päälle pelit, turnaukset, kilpailut, talkootyöt ja strassien liimaamiset. 

Nuorin, kaksivuotias, käy kerran viikossa toisen meistä kanssa temppujumpassa. Ymmärrätte varmaan miksi.

Tämä ei ole marttyyrivirsi. Tämä on elämä, jonka me olemme halunneet, ehkä siitä vähän haaveilleetkin. 

Elämämme ei silti ole todellakaan täydellistä. Meillä on liian usein sotkuista ja väsyneinä meillä usein tiuskitaan, riidellään.

Kolmannen lapsen jälkeen olemme tulleet viimeistään (jopa mieheni) sinuiksi sen kanssa, että elämä on tässä vaiheessa aikataulutettava tarkasti, jotta kaikki tapahtuu ja myös vanhemmilla jää palautumiseen joskus aikaa.

On ollut helpottavaa huomata, että jos saamme olla terveinä, niin lähes kaikki asiat elämässä ovat usein organisointikysymyksiä.

Nykyisin siinä missä meillä aikataulutetaan kalenteriin työt, harrastukset kuin vanhempainvartit sekä vihannesten pilkkominen, kalenteriin kirjataan myös parisuhdeaika.

Yleensä se on arkinen ilta, kun lapset ovat menneet nukkumaan, mutta tuona iltana ei tehdä töitä tai siivota, vaan leffaa ja kainalossa köllöttelyä.

Muutaman kerran kaudessa se on yhtä juhlaa ja kuohuvaa, jolloin pyydämme toisilla paikkakunnilla asuvia isovanhempia hyvissä ajoin lapsenvanhdiksi. Niin kuin pääsiäisenä.

Reilu neljä vuotta sitten menimme naimisiin Tampereella, mieheni kotikaupungissa ja kaupungissa, jossa tapasimme. Viralliset hääkuvat otimme hotelli Tammerissa, hotellissa jossa me ja moni vieraista vietti häiden jälkeisen yön (tai mitä siitä aamuneljältä päättyneissä juhlissa oli nyt jäljellä).

Olen suuri Tampere-fani. Lähden mieluummin juhlimaan Tampereelle kuin Pariisin. Usein vietämmekin juuri parisuhdeaikaa ja juhlimme ystävien kanssa juuri siellä.

Pääsiäisenä palasimme rikospaikalle ja varasimme huoneen häähotellistamme Grand Tammerista. 

Tässä miljöössä arjesta pääsi irrottautumaan supernopeasti, kun keittiössä huojuvat tiskit eivät ole näköetäisyydellä: nopea suihku, aamutossut ja hotellin liian suuri kylpytakki ylle.

Tammer on rakennettu vuonna 1929 ja se on Suomen kolmanneksi vanhimpana hotellina museoviraston suojelema kohde. Paikka on onnistuttu entisöimään niin, että 20-luvun henki ja kauniit yksityiskohdat ovat yhä läsnä. Tunnelma rakennuksessa on arvokas, mutta rento. 

Juomme lasin tai kolme skumppaa, kun juttelemme ja ihailemme ikkunasta avautuvaa maisemaa Tammerkoskelle. 

On outoa, että kukaan kolmas osapuoli ei ole vaatimassa huomiota tai pyrkimässä syliin. Hetkelliseen vapauteen kestää hetkisen totutella.

Isoina iltoina arvostan ennen kaikkea helppoutta. Kerroksestamme pääsee suoraan syömään Trattoriaan, jossa syömme dinneriä ennen Antti Tuiskun keikkaa. Yökerhon kautta suuntaamme takaisin keskustassa sijaitsevaan hotelliin.

Ruuhkavuosina lähes mikään ei ole autuaampaa kuin tieto, että saa nukkua aamulla niin pitkään kuin nukuttaa. Toki kömmimme myöhäiselle hotellin aamupalalle, jossa nautin ruuan lisäksi ruokasalin tunnelmasta ja kauniista yksityiskohdista.

Tajusimme vasta aamiaisen lopulla, että hääkuvamme on otettu kyseisessä salissa! Ehkäpä joku kuvista otettiin tuolla syvennetyllä ikkunalaudalla, jossa istuimme hetki ennen vihkimistä?

Miniloman kruunasi myöhäinen check out -aika. Seuraava miniloma on onneksi odottamassa kalenterissa arkisempien merkintöjen keskellä.

 

Lisää tietoa ja varaukset Radisson Blu Grand Hotel Tammeriin täältä

Testasin: Tanhupallon askartelukirja pyrkii poistamaan pelot ja auttaa löytämään kaverin

Seitsemän vuotta sitten päädyin juttukeikan päätteeksi kylään Tanhupallolle ja Hevisaurukselle, eli siis Suomen Komediateatterin taiteellisen johtajan Kiti Kokkosen ja tämän Hevisaurus-yhtyeen laulajana tunnetulle avopuolison Olli Tikan luo. 

Olin haastatellut Kitiä läheisessä kahvilassa ja päädyimme, että kuvat juttuun voisi ottaa parin silloisessa keskustakodissa.

”Paitsi yksi juttu. Herra Hevisaurus saattaa olla kotona”, Kiti muisti.

Sovin pitäväni tuolloin suhteellisen tuoreen avoliiton omana tietonani.

Ja niin tapasin tuolloin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin Herra Hevisauruksen myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä. (lapselle kertomuksesta on jäänyt mielikuva, että  siellä se jättimäinen Hevisaurus istui ahtautuneena pöydän ääreen, joten lukijalle selvennettäköön, että Olli oli kotioloissa ihan siviilit päällä.)

”Niin tapasin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin, Herra Hevisauruksen, myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä tämän kotona”

Parin kodissa oli rento tunnelma. Se oli värikäs ja muistutti vähän Huvikumpua. Ihastelin värikkäitä nojatuoleja ja lukuisia koruja sekä käsitöitä, joita Kiti nosteli olohuoneen lipastoista esille. Hän oli tehnyt ne kaikki itse.

Kiti antoi koruista yhden mukaan tyttärelleni. Voitte kuvitella, kun Putous-huuma tänä vuonna alkoi, miten meitä nauratti, että nyt hän voisi leijua koulussa Tanhupallon tekemillä koruilla.

Mutta siis. Tätä taustaa vasten viime viikolla julkaistu Tanhupallon askartelukirja on meikäläisen mielestä maailman luonnollisin tuotteistus! 

Kirjassa on 24 erilaista askarteluohjetta siinä kuuluu vahvasti Tanhupallon oma ääni. Nauroin ja tunsin vähän hellyyttäkin Tanhupalloa (ja noin yleisesti kaikkia maailman lapsia) kohtaan, kun luin ohjeita.

Tanhupallon askarteluohjeet eivät ole aivan mitä tahansa piperryksiä, vaan moni niistä on lasten omaa tunnemaailmaa tukevia. Vai miltä kuulostaa kaverinetsintäostapanta, pelonestokiikarit, hampaanpesukaveri tai unisieppari

Koska meillä ehkä eniten tarvetta tuohon pimeän pelon hallintaan, niin ostin lapsille materiaalit pelonestokiikareiden askarteluun. 

Olen askarrellut lasten kanssa ehkä viitisen kertaa (tämäkin on ehkä liioiteltu lukema) pian kymmenen vuotta kestäneen äitiyden aikana. Syy siihen on ollut ilmeinen; en ole ikinä ollut oikein kiinnostunut askartelusta. En edes lapsena.

En jaksanut keskittyä, en aina ymmärtänyt mitä olin tekemässä, eikä töistä tullut kummoisia. Kädentaito tuottaa hieman hankaluuksia, luki taitoaineiden kohdalla toisen luokan todistuksessani.

Saman piirteen huomasin itsessäni nyt. Asettelin lapsille kyllä tarvittavat askarteluvermeet paikalleen, mutta kun touhu piti aloittaa luovutin vetovastuun mielelläni kahdelle innokkaammalle 9-vuotiaalle.

Tämä tietenkään ei ole kirjan, eikä lastenkaan vika. Heidän avulla viisi paria pelonestokiikareita syntyi nimittäin käden käänteessä. 

Tanhupallon askartelukirja pyrkii suosimaan kierrätysmateriaalien käyttöä. Kuvissa esiintyvistä kiikareista jäikin uupumaan matonkuteesta tehtävät hihnat, koska – no meillä ei ole matonkuteita. Sen sijaan vuodelta 2012 laatikosta  löytyi valkoista lankaa, jolloin tarkoitukseni oli tehdä tyttärelle voimistelunäytökseen valkoinen kaulaliina. Se laskettaneen kierrätysmateriaaliksi?

Lisäpisteitä kirjalle siis myös ympäristöasioiden esiintuomisesta, vaikka meikäläisen ikuista talviunta nukkuvaa askarteluintoaa kirja ei onnistunut herättämään (hihnat ovat vielä in the making -vaiheessa.)  Mutta ainakin meillä kirja oli nappivalinta alakouluikäisille askartelijoille.