Kun äiti oman liikuntahetken järjesti – ja miksi se tuntuu ruuhkavuosina lähes mahdottomalta

Sunnuntai-aamu.

Herätys laitettu 7.15, mutta herään aikaisemmin.

Stressailen löytävätkö fudisturnaukseen lähtöä tekevät mies ja lapsi löytävätkö kaikkia perjantaina valmiiksi pakkaamiani kamoja.

Huutelen ohjeita sängystä ja mies vastailee semiärtyneenä. Joojooo.

Nousen lopulta tekemään voimisteluleirille lähtevälle esikoiselle ja kuopukselle aamupalan.

Esikoinen on luvannut ennen leirille lähtöä katsoa kuopukusen kanssa piirrettyjä, että äiti voi suorittaa puolen tunnin liikuntahetken alakerrassa. Kyyti on tulossa 8.15-8.20, joten lasken että minulla on hyvin aikaa. Ainakin se puoli tuntia.

Pienin nukkuu vielä, kun puhelin soi. Puoli tuntia kohti Kouvolaa ajettua, on huomattu, että yhden kimppakyytiläisen nappikset ovat jääneet kotiin. Heille tulee sen takia tunnin lisälenkki, voisinko hakea nappikset ja lähteä ajamaan vastaan, jotta he eivät myöhästyisi ?

Jos jotain todella tahtoo, sen kyllä saa tapahtumaan! ( eli tässä tapauksessa ilmoittaisin, että jään kotiin jumppaamaan ja olisin täysi ****pää).

Herätän nukkuvan kuopuksen, pakkaan aamiaisen kanssa autoon ja lähden ajamaan.

Kun tulen takaisin esikoinen on ovella tekemässä lähtöä leirille.

Oma puolituntiseni meni siinä. 

Yritetään vielä.

Laitan valmiiksi alakertaan Youtube-jumpan ja annan kolmevuotiaan valita ylhäällä Ryhmä Haun jakson. 

Kipaisen alakertaan ja ehdin stepata noin kolme askelta, kun ylhäältä kuuluu huuto.

Nenni ei haua tätä hauta! 

Menen ylös ja ehdotan toista jaksoa (enempää ei YLE Areenasta löydy). Se sopii ja palaan alakertaan. Jumppavideo on seitsemän minuutin kohdalla, onhan tätä jäljellä vielä reilu 24 minuuttia.

Noin minuutin kuluttua puhelimen näytöllä pyörivä video keskeytyy. Esikoinen soittaa.

Vastaan puhelimeen. Hän kyselee, muistinko ilmoittaa valmennustiimille mahdollisesti edellisenä päivänä murtuneesta varpaasta. Muistin. 

Kaksi minuuttia lisää steppausta laudalle. Ylhäältä kuuluu huuto.

Äiti missä sinä olet? Nennillä on vieä nääkä!

Hyvä äiti on sellainen, joka pitää ensin huolta itsestään! (eli voisin tietty huutaa, hei oota nassu hetki, äiti vetää jumppaa täällä, koita pärjäillä siellä ylhäällä keskenäsi, tai ota ite joku banaani, oothan sä kohta jo kolme).

Menen yläkertaan ja laitan lapselle aamun toisen leivän kananmunalla (huomaan myöhemmin hajusta, että edellinen tipahti aamun ralliajon aikana auton lattialle, yhtään ihme jos tyypillä oli vielä nälkä).

En tiedä, olenko neuroottinen, mutta en uskalla jättää lasta vielä syömään yksin.

Kun leipä on syöty, selvitän lapselle, että jos hän katsoisi Haun loppuun, äiti jumppaisi vielä hetken alakerrassa. Sopii. 

Palaan alas. Puhelin soi.  Lätäisen luurin korvaan, tämän ehtii myöhemminkin.

Portaista kuuluu askelia. Pienin tulee alakertaan.

Nennikin haluaa jumpata.

Tule tekemään vain temppuja tuohon puolapuulle.

Pikkutyyppi tulee astelemaan laudan päätyyn. Pienennän askellusta. Pienennän vähän lisää.

Kun meinaan astella tyypin varpaille luovutan.

Olen luvannut pienelle hellepäivän viettoa uimarannalla ennen päiväunia. Jos menisimme sinne pyörällä? Siinä saa edes vähän liikettä, vaikka ei se sama asia ole kuin hikijumppa. 

Kestää hetken taivutella, että pikkutyyppi suostuu olemaan kyytiläinen, eikä lähtemään liikkeelle omalla potkupyörällä. Toisaalta siinä olisi mahdollisuus todelliseen hikiliikuntaan, jos kävelisin loppumatkan rannalle ja takaisin lapsi, tämän pyörä sekä uimakmappeet sylissä. Hän usein lähtee innoissaan pyöräilemään, mutta into hyytyy yleensä viimeistään paluumatkalla.

Vaihdan treenivaatteet pois ja heitän lisäpyyhkeen perjantaina valmiiksi pakkaamaani rantakassiin.

Nyt enää avaimet, jotka eivät (tietenkään) ole siellä missä yleensä ovat. 

Muistan hämärästi, että jossain kohtaa mies mainitsi eilen jotain avaimista. 

Pengon yleisimmät piilopaikat. Vielä auton. Ei missään.

Soitan miehelle. Peli varmaan juuri menossa, ei vastaa. Laitan viestiä.

MISSÄ MUN AVAIMET?!???????

Pikkutyyppi on pukenut ylleen uikkarit, Ryhmä Hau -käsikellukkeet, uimarenkaan, aurinkolasit, lippiksen ja crocsit. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen hän alkaa hermostua. 

Mennään pyöileee!!!!!!

Noin sadannen huudon jälkeen, minun on pakko tuottaa pettymys (liikuntahetkeä yrittäneelle itselleni). Avaimia ei löydy. Selitän lapselle, että meidän on pakko mennä autolla, sillä äidillä ei ole pyörän avainta. 

Laitan huutavan lapsen turvavöihin ja lähden ajamaan rannalle. 

Mennään pyöväilee! Nenni haluaa mennä pyövällä! Ei autoa, ei autoa!

Ymmärrän häntä hyvin. Olemme edellisenä päivänä ajelleet kemuista toiseen ympäri pääkaupunkiseutua.

Rannalla lapsi rauhoittuu. Puhaltelemme saippuakulpia. Pikkutyyppi juoksee (hyvä, että joku juoksee) kastautumaan välillä veteen.

Mieheltä tulee viesti.

Sanoin sulle eilen siellä Urheilukadulla, että ne avaimet Jiillä (esikoisella) ja että antaa sulle ne sieltä käsilaukusta.

Mietin, että kirjoitan joskus vielä kirjan perustuen ruuhkavuosina lähetettyihin viesteihin eri kanavissa. Jos kirjoittamiselle löytyy joskus joku sopiva rako.

                                                                                              *****

Tarinan opetus. Älä koskaan heitä pikkulapsiaikaa elävälle, että liikunta on vain järjestelykysymys. Tai että jos jotain tahtoo sen voi saavuttaa.

Se toden totta onkin, mutta vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja täynnä hyvää tahtoa, joskus liikkumaan pääseminen tuntuu tai yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Se tuntuu unohtuvan varsinkin vanhemmilta, joiden lapset ovat jo vanhempia. 

Itsekin uskon siihen, että asiat ovat järjestelykysymyksiä, mutta aika usein juuri viikonloppuisin joudun nostamaan kädet ylös. Ei vain ehdi, vaikka kuinka olisi puolisokin kotona ja vaikka kuinka jakaisi vastuuta keskenään.

En liikkuisi varmaan koskaan, jos minulla ei olisi työtä, jossa voin edes kerran kaksi viikossa järjestää liikunahetken aamulle.

Kummipoikani äiti juuri valitteli, että omaa rakoa liikuntahetkelle ei lasten harrastusrumban keskellä ole. Jos työt alkavat joka päivä kello 7, niin pitäisikö minun lähteä viideltä lenkille?, hän mietti. 

Ymmärrän hänen tilannetta oikein hyvin (meidän lapset harrastavat suunnilleen yhtä paljon). Aika moni vanhempi kuitenkin lienee sitä mieltä, että ei tunnu oikealta sysätä itse haluamia ja hankkimia lapsia monta kertaa viikossa hoitoon, jotta pääsisi itse urheilemaan. 

Huomaan urheilemaan pääsemisen mahdottomuuden juuri viikonloppuisin, jolloin ajattelen, että kyllä tuossa päivässä löytyy joku sopiva rako ja usein järjestänkin päivän sen mukaan – kuten viime sunnuntaille. Kuitenkin olen joutunut huomaamaan, että mitä enemmän pelissä on perheenjäseniä, sitä enemmän on myös muuttujia.

Liikunta on minulle kuitenkin painonhallinan kannalta yksi tärkeimpiä tekijöitä. Jos liikun sopivasti, syön terveellisemmin. Olen muutenkin rauhallisempi ja vähemmän impulsiivinen, kaikin puolin kai siedettävämpi ihminen.

Siksi yritän välillä liikuntahetkeä aivan naurettaviinkin rakoihin. Onnistumisprosentti vaihteleva.

kuva yllä HCR -puolimaratonilta, jota ei yrittänyt keskeyttää kuin oma kuntoni(puute)