Liian nuori äidiksi?

En voi uskoa, että minulla on tänään kymmenenvuotias lapsi!

Tuntuukohan yhtä epätodelliselta, kun lapsi pääsee ripille tai ylioppilaaksi? 

Lähdin synnyttämään synttärisankaria kymmenen vuotta ja yksi päivää sitten aamulla. Raskaus oli kaksi viikkoa yliajalla. Astelin käynnistykseen Kätilöopistolle rennosti treenilaukku olalla. Luottavaisin mielin, edes aavistamatta millaista kipua tulisin seuraavan kuudentoista tunnin aikana kohtaamaan.

Mutta samalla syntyi vielä suurempi rakkaus. 

Kymmenen vuotta sitten tänä aamuna en ollut nukkunut hetkeäkään.

Yö oli ehti vaihtua aamuksi, kun ihmettelin peikkotukkaista tytärtä. Kuudelta lähettelin hormonihöyryissäni jo tekstareita, hän on täällä!

Rakkaus toi mukanaan niin suuren menettämisen pelon, että en viikkoihin uskaltanut ajaa autolla. Ajatuskin siitä, että olisin lähtenyt vauva kyydissä liikenteen sekaan, tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Olin kaveripiirien nuorin, juuri 25 vuotta täyttänyt, kun sain esikoiseni. Kun meille kävi tämä teiniraskaus, silloisessa työpaikassani vitsailtiin.

Minua raskaus ei ahdistanut, päinvastoin. Se toi kaikkeen järkeä.

Suoraan sanottuna, en tiedä missä olisin ilman esikoistani. Ennen häntä tein kymmeniä eri projekteja, osaamatta päättää, mihin keskittyisin isona. Olin elänyt toisaalta impulsiivisesti, toisaalta stressaten. Minun kohdallani lapsi pakotti priorisoimaan ja löytämään merkityksellisimmät asiat.

Tuntuu oudolta ja ihanalta, että tänään hän on kymmenen.

Oudolta siksi, että ihan pelottaa, miten vuosikymmen on voinut todella mennä näin nopeasti. Ja myös siksi, että hyvin suurella todennäköisyydellä tyttö asuu meidän kanssa vähemmän aikaa, mitä hän on tähän asti asunut.

Ihanaa siksi, että uskallan varovaisesti todeta hänestä tulleen reilu, hauska ja oikeudenmukainen tyyppi. Ja on luonnollista, että elämä menee eteenpäin.

Eilen juhlistimme syntymäpäivää vähän ennakkoon ja kävimme katsomassa kahdestaan Mamma Mia!- Here we go again  -elokuvan. Etappi oli sinälläänkin merkittävä, että elokuva oli ensimmäinen niin sanotusti aikuisten elokuva, jonka molemmat jaksoimme katsoa.

Leffa selkeytti Donnan (nuorena Donnana maaginen Lily James) nuoruutta, ja sitä miten hän päätyi synnyttämään kreikkalaisella pikkusaarella tyttärensä Sophien (Amanda Seyfried) ja perustamaan sinne majatalon. Ja vaikka kyseessä oli taas ABBA:n kappalein rytmitetty fiktiivinen teos, niin kyynelhanani aukesivat isosti.

Miksi kaikki itkevät täällä?

Tätä tyttäreni ihmetteli elokuvan loppuvaiheilla. En halunnut vastata hänelle, että tiedät sitten, kun sinulla on omia lapsia. Puristin vain hänen kättä. 

Kun esikoiseni oli kymmenen kuukautta, jäimme kahden. Olisi naiivia samaistua fiktiivisen elokuvan Donnaan, mutta vasta leffan aikana ymmärsin, että ottaessani lapsen yksinhuoltajuuden minäkään en pelännyt. Ainoastaan toimin.

En kunnostanut kreikkalaista majataloa, mutta otin viiden huoneen ja keittiön rivitalopätkän asuntolainan omiin nimiini. Kiitin intuitiota, että olin tehnyt töitä koko äitiysvapaan ajan. Ikinä ei kannata rakentaa elämäänsä toisen varaan. 

Päätin, että lapseltani ei puuttuisi mitään.

Eikä toivottavasti näin käynytkään.

Isänsä lisäksi hänkin sai lopulta kaksi tärkeää isähahmoa elämäänsä, kun hän oli vuoden.

Hän ei edes muista elämää ilman nykyistä puolisoani ja appiukkoani, pappaa, jotka ovat aina rakastaneet tyttöä kuin omaansa. Läheisten joukko on kymmenessä vuodessa kasvanut tytön mukana. Olen siitä ja hänestä suunnattoman kiitollinen.

Lue myös: Lasteni isät ystävystyivät

                 Suomen Mamma mia! -musikaali on oodi keski-iälle