Miksi jätän usein mainitsematta, että minulla on kolme lasta?

Kolme lasta on nykyään joidenkin mielestä suurperhe.

Äitienpäivän jälkihöyryissä voinen myöntää, että yritin kirjoittaa aiheeseen liittyvää kirjoitusta, mutta mikään kulma ei tuntunut oikealta.

Kun yritin muotoilla, että olen yrittänyt saada kaiken; kiinnostavan työn ja kolme lasta, se kuulosti aivan liian mahtipontiselta todellisuuteen nähden. Aivan kuin olisin joka superihminen, joka ei olisi katsonut edellisenä yönä puoli kahteen Netflixiä ja jonka lapset paahtoivat tänä aamuna aamupalaleipänsä keskenään.

Kun viime sunnuntaina mies oli kerrankin kotona äitienpäivänä, halusin äitienpäiväkuvan minusta ja lapsista. Jotenkin poseeraaminen kaiken keskellä kaikkitietävänä ja kärsivällisesti joka tilanteessa rakastavana Äiti Maana tuntui epäluonnolliselle sekin.

Työelämässä jätän aika usein mainitsematta, että olen kolmen lapsen äiti. Sen tunnustaminen ääneen tuntuu taas jotenkin kylmältä.

Ei siksi, että se ei olisi minulle arvokasta ja merkityksellistä, rakkainta ikinä, vaan siksi, että en halua antaa sen vaikuttavan mielikuvaan minusta. En nimittäin koe, että äitiydellä olisi mitään tekemistä osaamisen tai osaamattomuuteni kanssa – tai oikeastaan monissa paikoissa edes persoonani kanssa.

Lapsista puhumattomuudella olen kai alitajuisesti varmistanut sen, että kukaan ei ajattele, että pystyisin tai en pystyisi johonkin sen huonommin tai paremmin sen takia, kun olen synnyttänyt ja kannan vastuuta kolmesta lapsesta.

Mutta tässä kohtaa ajatukseni menivät myös ristiin; onhan äitiys opettanut minua organisoimaan ja optimoimaan.

Mutta toisaalta olisivatko nämä piirteet voineet jalostua iän ja (työ)elämän myötä ilman äitiyttäkin?

Onneksi löysin alkuviikosta Laura Frimanin äitienpäiväkolumnin, joka kirkasti omat ajatukseni.

Kirjoituksessa Laura painottaa, että äitiys ei tee kenestäkään supersankaria, eikä myöskään sulata aivoja. ”Äitien sokea glorifiointi ei ole ainoastaan alentavaa äideille tai loukkaavaa lapsettomille, vaan yleinen karhunpalvelus kaikille naisille”, Laura toteaa.

Voisiko tätä paremmin sanoa? 

On liiankin helppoa vain nyökytellä vaivaantuneesti superäiti-ylistykseen, vaikka mielessään ajattelisi, että tässä nyt on viime aikoina vaan koitettu selvitä. Toisaalta olen kohdannut myös monta kertaa esittelyn, joka on päättynyt ”niin Emiliallahan on kolme lasta” ja merkitsevään katseeseen, josta en ole varma, onko sen tarkoitus osoittaa kyvyttömyyttäni hoitaa jotain potentiaalista tehtävää vai esitellä minut jonain tilastoihmeenä tai sinä modernina supersankarina.

Sen takia olen yhä useammin alkanut pitää yksityiselämän omana tietonani.