Aivoinfarktin jälkeen oli yhtäkkiä aikaa.

Viime kuukausina on tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt samalla tavalla kun joskus kauan sitten lapsena.

Tunne on outo, sillä samalla olen ymmärtänyt, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tuntea myöhemmissä elämänvaiheissa samanlaista tylsistymisen ja turhautumisen sekaista tunnetta. On ollut mahdollisuus pysytellä kiireisenä, sosiaalisen median myötä jatkuvasti viihdytettynä.

Nyt nuo mahdollisuudet ovat välillä tuntuneet ensimmäistä kertaa nähdyiltä. Jäljellä on yhtäkkinen tunnemuisto lapsuudesta – outo tylsistyminen.

Toki lapsuuden erottaa aikuisuudesta siitä, että jäljellä on aina tylsistyessäkin on tekemättä tylsiä vaihtoehtoja, kuten pyykinpesua ja jatkuvaa keittiön siistimistä.

Jos taas mietitään hetkiä, jolloin elämä on hetkessä tuntunut konkreettisesti pysähtyvän; niitä minulla on kaksi.

Elettiin syyskuun 2011 ensimmäisiä päiviä, ulkona helli vielä kesän lämpö. Astuin ulos kepeällä mielellä Kuorosota-ohjelman lehdistötilaisuudesta. Olin kertonut edellisellä viikolla raskaudesta. Lordin kanssa otettiin mahakuvia ”minä ja lapsen isä” -hengessä.

Ei ollut älypuhelimia, joten vilkaisin ensimmäistä kertaa kännykkää, kun astuin ulos Klaus K:n ovesta. Kaksi puhelua tullut. Haastateltavalta. Ja isältä.

Lehti on menossa Kulosaaressa kiinni, säikähdän onko haastateltavalla jotain lisäkorjauksiajuttuun. Isän puhelua en osaa säikähtää. Hän soittelee yleensä, kun ajaa autoa työmatkoilla.

Haastateltava oli soittanut vahingossa taskupuhelun. Soitan isälle, kun istahdan odottamaan ratikkaa. Sekunnissa kepeys on poissa. Ikäviä uutisia on sanonta, jota isä ei ole käyttänyt ikinä.

Mummo, aivan varmasti mummo, onneksi olin ja kävin kesällä monta kertaa. Luin lehtiä, hieroin jalkoja.

Muutamassa hetkessä ajatukset ehtivät laukata itkunsekaisesti ja muodostaa erilaisia päättelyketjuja. Mutta isä sanookin sanan syöpä ja sillä hetkellä oma maailma pysähtyy.

Nousen ylös, kävelen takaisin ravintolaan päin. Googlaan keuhkosyöpä, kyyneleet valuvat, väistelen ihmisiä. Ihmiset kiirehtivät, nauravat, autot tööttäävät Bulevardilla kuten ennenkin, mutta minun maailmani on pysähtynyt.

Aina on toivoa. Seuraavat yhdeksän kuukautta osoittavat, että aina on toivoa – paitsi jos olet kuolemansairas.

Viime vuoden maaliskuussa hyppäsin kuuden aikoja autoon. Oli perjantai ja takana ehkä keskimääräistä kiireisempi työviikko.  Mies oli palannut pitkältä työmatkalta tiistai-iltana ja tapani mukaan olin tunkenut kaikki mahdolliset työmenot loppuviikolle. Siis sellaiset, joista ei missään tapauksessa voisi olla poissa, jos joku pienemmistä lapsista sattuisi sairastumaan.

Työpäivät olivat huidelleet loppuviikon työmatkoineen 14 tunnin hujakoilla, mutta torstaina käväisin keikkojen välissä tunnin hieronnassa. Kuvittelin levänneeni ja hoitaneeni itseäni.

Tuoksi perjantai-illaksi olin sopinut yökyläilyn ystäväni luokse, jolla on kuopuksen kanssa samanikäinen tytär. Menimme kuopuksen kanssa kahdestaan. Hän kun joutuu isän työmatkojen ajan istumaan jäähallien ja voimisteluareenoiden katsomoissa ja raasun omat menot ovat vähäisiä. Oli myös kiva päästä juttelemaan rauhassa ystäväni kanssa.

Ilta meni oikein leppoisasti, söimme sushia ja pizzaa. Kun tytöt oli saatu nukkumaan, istuimme juoruilemassa sängyllä, joka minulle oli levitetty olohuoneeseen.

Vähän jälkeen puolen yön aloin vastata ystäväni heittoon, mutta yhtäkkiä päässä kuului vain kohinaa. Yritin liikuttaa suutani, mutta se ei onnistunut.Oli pakko haudata pää tyynyyn. Sanat, joita yritin muodostaa, eivät tulleet ulos. Pelkkää epämääräistä puuroa.

Sellaista kuin isällä, kun aivojen kasvaimet alkoivat myöhemmin sädehoitojen seurauksena vuotaa.

Vaikka en pystynyt puhumaan, ajatus juoksi yhtä kirkkaasti ja paniikinomaisesti kun kuulin sanat ikäviä uutisia. Olen kirjoittanut sen verran juttuja aivoinfarktista, että tiesin oikeastaan heti, että tätä se on. Pakko olla.

Apua mikä sulle tuli?, ystäväni kysyy ja soittaa samassa hetkessä ambulanssia.

Itse yritän vain pysyä jotenkin tajuissani. Pelotti. Ja minun maailmani oli jälleen pysähtynyt.

Kolme lasta on nykyään joidenkin mielestä suurperhe.

Äitienpäivän jälkihöyryissä voinen myöntää, että yritin kirjoittaa aiheeseen liittyvää kirjoitusta, mutta mikään kulma ei tuntunut oikealta.

Kun yritin muotoilla, että olen yrittänyt saada kaiken; kiinnostavan työn ja kolme lasta, se kuulosti aivan liian mahtipontiselta todellisuuteen nähden. Aivan kuin olisin joka superihminen, joka ei olisi katsonut edellisenä yönä puoli kahteen Netflixiä ja jonka lapset paahtoivat tänä aamuna aamupalaleipänsä keskenään.

Kun viime sunnuntaina mies oli kerrankin kotona äitienpäivänä, halusin äitienpäiväkuvan minusta ja lapsista. Jotenkin poseeraaminen kaiken keskellä kaikkitietävänä ja kärsivällisesti joka tilanteessa rakastavana Äiti Maana tuntui epäluonnolliselle sekin.

Työelämässä jätän aika usein mainitsematta, että olen kolmen lapsen äiti. Sen tunnustaminen ääneen tuntuu taas jotenkin kylmältä.

Ei siksi, että se ei olisi minulle arvokasta ja merkityksellistä, rakkainta ikinä, vaan siksi, että en halua antaa sen vaikuttavan mielikuvaan minusta. En nimittäin koe, että äitiydellä olisi mitään tekemistä osaamisen tai osaamattomuuteni kanssa – tai oikeastaan monissa paikoissa edes persoonani kanssa.

Lapsista puhumattomuudella olen kai alitajuisesti varmistanut sen, että kukaan ei ajattele, että pystyisin tai en pystyisi johonkin sen huonommin tai paremmin sen takia, kun olen synnyttänyt ja kannan vastuuta kolmesta lapsesta.

Mutta tässä kohtaa ajatukseni menivät myös ristiin; onhan äitiys opettanut minua organisoimaan ja optimoimaan.

Mutta toisaalta olisivatko nämä piirteet voineet jalostua iän ja (työ)elämän myötä ilman äitiyttäkin?

Onneksi löysin alkuviikosta Laura Frimanin äitienpäiväkolumnin, joka kirkasti omat ajatukseni.

Kirjoituksessa Laura painottaa, että äitiys ei tee kenestäkään supersankaria, eikä myöskään sulata aivoja. ”Äitien sokea glorifiointi ei ole ainoastaan alentavaa äideille tai loukkaavaa lapsettomille, vaan yleinen karhunpalvelus kaikille naisille”, Laura toteaa.

Voisiko tätä paremmin sanoa? 

On liiankin helppoa vain nyökytellä vaivaantuneesti superäiti-ylistykseen, vaikka mielessään ajattelisi, että tässä nyt on viime aikoina vaan koitettu selvitä. Toisaalta olen kohdannut myös monta kertaa esittelyn, joka on päättynyt ”niin Emiliallahan on kolme lasta” ja merkitsevään katseeseen, josta en ole varma, onko sen tarkoitus osoittaa kyvyttömyyttäni hoitaa jotain potentiaalista tehtävää vai esitellä minut jonain tilastoihmeenä tai sinä modernina supersankarina.

Sen takia olen yhä useammin alkanut pitää yksityiselämän omana tietonani.