Muuttuvat elämän kesät

Elämän kesä -antaa tulla!

Elämän kesä oli joskus levotonta aikaa.

Piti kokea mökkijuhannus kaveriporukalla, juhlia lauantaisin (ja perjantaisin) Kaivohuoneella, festareilla ja sunnuntaisin Onnelassa. Arkisin oli edistettävä tulevaa uraa kesätöissä, mutta ehdittävä myös Hietsuun, Uimastadionille, terassille, kaverin isän veneelle, minigolfaamaan ja joka paikkaan kaikkien kanssa, ettei hetkeäkään tästä ainutlaatuisesta elämän kesästämenisi ohi.

Sitten tulee kesiä, jolloin elämän keskipisteenä ovat vuorostaan omat lapset, mökkikyläilyt eriperheillä, panvaihdot, pelastusliivit, piltit ja maissinaksut.

Huvipuistot, korkeasaaret – noiden pienten ihmisten ensimmäiset kesät ja kerrat.

Heidän elämänsä kesät. 

Kesät jolloin tehdään lapsuusmuistoja.

Kuopukseni täyttää elokuussa viisi, esikoinen 12. Keskimmäinen tammikuussa jo kahdeksan. Viime kesänä nuorinkin alkoi viihtyä yhä enemmän pihassa kavereiden kanssa, esikoiselle ne tuntuvat nyt olevan elinehto. Kesäkuun hellepäivinä vanhimpia lapsia saattoi nähdä päivän aikana vain vilaukselta ruokapöydässä.

Olen onnellinen, kun näen että hekin ovat.

Tänä kesänä olen vasta oivaltanut, mistä ohikiitävä melankolinen olotila kesäöinä tulee. Elämän kesät ovat nyt erilaisia. Mutta silti ne ovat yhä vain minun elämän kesiä.

Eikä siihen tarvita jatkuvaa pää jäässä juhlimista vippijuhlissa. Se on sitä, kun saa hellepäivän päätteeksi pulahtaa uimaan vielä viilentävään veteen. Istua kesäyössä terassilla hiljaisuutta kuunnellen. Tai joskus maailmaa parantaen. Ymmärtää luonnon henkeäsalpaava kauneus.

Niin kliseistä kuin se onkin, haukon usein henkeä ja hoen perheelle pyöräretkellä peltojen keskellä; katsokaa nyt miten törkeän kaunista. Maagisen kaunista. Niin kaunista, että en haluaisi luopua tästä kaikesta koskaan.

Minun elämäni kesästä.