Läski, ruma ja riittämätön – missä vaiheessa ammattiapu on ainoa vaihtoehto?
0
Nykyään vallalla on ajatus, että terapia on vaihtoehto kaikille. Tai tuskin kenellekään siitä on haittaa. Olen täsmälleen samaa mieltä. Silti omani kanssa kävin aikanaan niin kuin Vesalalle – jätin kesken.
Minulla on jonkunmoinen ortoreksiatausta. Parikymppisenä elin vuosikausia todella kontrolloitua elämää; ohjasin jumppia jopa yhdeksän tuntia päivässä. Söin kerran päivässä rahkan ja join pepsi maxia. Syy miksi en joutunut tiputukseen kuin sen kerran oli varmaan ahmimiskohtaukset, joita sain ehkä keskimäärin kerran kuussa. Myös kotona käydessäni söin enemmän. Ja myös juhlin. Kaikesta ”ylimääräisestä” seurasi kuitenkin pidempiä lenkkejä ja enemmän jumppaa.
Kun menin niin sanotusti istumatöihin aloin ”lihoa”. Tämä oli jossain määrin luonnollista, sillä kehoni oli tottunut jäätäviin määriin liikuntaa, joten olisin saanut juosta yöt, että olisin voinut sovittaa sen säännölliseen elämänrytmiin. Nyt söin lounaalla työkavereiden kanssa muutakin kuin rahkaa. Voisi ehkä ajatella, että kehoni normalisoitui. Mutta olin myös ehtinyt nähdä sen (pinnallisen) pääoman, jota timmillä ulkomuodolla voi saavuttaa. Sillä ei kai liiemmin ollut aidon onnellisuuden kanssa mitään tekemistä, mutta muutos pelotti.
Nyt osaan katsoa, miten se pelottaa monia muita väärästä syystä urheilevia, mutta se on sitten tarina erikseen.
Kun aloin odottaa esikoista hain ammattiapua syömishäiriöön ylioppilaiden terveydenhuollosta, sillä suoritin töiden ohessa vielä opintojani. Halusin eroon möröistäni, mutta niiden kohtaaminen olikin vaikeaa. Tuntui turhauttavalta lähteä kerran viikossa lounastunnin ajaksi vastaanotolle itkemään. Se oli myös raskasta. Kun sessiot alkoivat tuntua pelkältä itkemiseltä, jätin homman kesken.
Pystyn kyllä ratkomaan ongelmani itse.
Tämä siis taustoituksena nykytilanteeseen.
Kun olen nyt miettinyt elämäntapamuutosta, olen havannoinut tilanteita, joissa minulla on ahmimishenkistä syömistä tai riittämättömyyden tunnetta, jotka jollain tavalla limittyvät yhteen. En osaa tarkalleen määritellä miten.
Koska oloni on iso ja ruma (samanlainen kuin 15-20 kiloa sitten hoikempana) välttelen kameroita ja minua välillä ahdistaa, kun niitä on joka puolella. Haluaisin keskittyä työhöni, enkä kauhistelemaan kuvia, miten iso ja ruma olen.
Olen kirjoittanut syksyn ajan Varpu Hintsasen kanssa tämän kirjaa. Varpuhan on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja sattuneista syistä ollut mielenhallinnan ja tunnetaitojen kanssa tekemisissä paljon myös omassa elämässään. Tällä hetkellä Varpu työskentelee mielentaitojen valmennuksen parissa.
Kun tekee tiiviisti yhteistyötä jonkun kanssa ja vielä kirjoittaa niistä, joutuu myös itse väistämättä käsittelemään samoja aiheita. En tiedä, johtuuko vanhojen tuntemusten esiinnousu kirjaprosessista, vai tästä elämäntapamuutos-spekuloinnista (ja miten sen oikein tekisin), mutta olen alkanut vahvasti epäillä, että mitään ei voi muuttaa, jos ei ymmärrä, mistä käytös ja toimintamallit johtuvat.
Ei Varpu ole sitä suoraan sanonut, ja toki olen itsekin sen ymmärtänyt, että ammattiavusta ei olisi minullekaan mitään haittaa.
”Eletty elämä, uskomukset ja tunteet ohjaavat meitä toisinaan itseämme vastaan. Muutokset elämän millä tahansa osa-alueella vaativat pysähtymistä, sekä itsensä ja toimintansa rehellistä tarkastelua.”
Minähän en tätä sanonut, vaan Varpu Hintsanen.
Syksyn (ja Varpun kanssa hengaamisen) aikana olen alkanut ymmärtää, miksi monet ovat saaneet avun näiden asioiden käsittelyyn tunnetaitojen verkkokursseilta, joita Varpu pitää Tahto-valmennus nimellä. Entä jos aloittaisin elämäntapamuutoksen tällä kertaa aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.
Itseeni, tunteisiini ja toimintamalleihin paremmin tutustuen.
Varpun Tahto-valmennus alkaa 2.11. ja kestää viisi viikkoa. Valmennus sisältää viisi videoluentoa ja viisi livevalmennusta, mielentaitotehtävät ja livetapaamisen. Valmennus on vielä tämän illan Early bird -hintaan 44 euroa (normaalisti 49 euroa tuohon kurssin alkamiseen asti).
Jos yhdeksän euron viikkohintaan saan mahdollisuuden päästä eteenpäin tässä prosessissa, niin olen kokeilemaan. Yritän vakuutella kärsimättömälle itselleni, että mihinkään ei ole kiire, kun kyse on muutoksesta, joten jään mielenkiinnolla odottamaan tämän alkamista.
Lue myös