Juuri kun mainitsin, että en ota uutta projektia, niin lisään, että työkuvioissa on alkaneelle vuodelle vähän muutoksia. Mietin kesän ja syksyn aikana todella, varmaankin myös osana tätä itsestutkiskeluprosessia, että aloitanko vuoden 2022 vakituisessa työsuhteessa.

Ehkä se oli tämä korona, mutta aloin ensimmäistä kertaa urallani oikein kaivata työyhteisöä. Ja ajattelin, että ehkä K-ajan toimituksissa tapahtuneiden muutosten myötä oma elämäni olisi helpompi sovittaa myös vakituiseen työhön.

Mitä seurapiiritoimittaja tekee?

Toki minulle on muodostunut tärkeä yhteisö, ystäviäkin, muista palstatoimittajista, joiden näkeminen väheni poikkeusaikoina sekin. Olen viimeisen viisi vuotta tuottanut Me naisille Radalla-seurapiiripalstaa.  Siis sitä, jossa kierretään erilaisia tapahtumia, ensi-iltoja ja kekkereitä. Sitä ennen tuotin palstaa kahdeksan vuotta Apuun. Työhön opettelin, kun aloitin aikanaan Anna-lehdessä toimitusharjoittelijana 15 vuotta sitten.

Palsta vie säätöineen ison palan viikostani, ja moni on vuosien aikana kysellyt, enkö jo jättäytyisi palstahommista ja keskittyisi tekemään pidempiä henkilöhaastatteluja ja kirjoja?

Olen aina perustellut, että palstahommat sopivat kärsimättömälle luonteelleni: kotona nyhväämisen ja pitkien juttujen vastapainona on oikein sopivan kaksijakoista tasapainoa tavata ja haastatella ihmisiä ja vielä sellainen kymmenestä kolmeenkymmeneen tyyppiä tunnissa. Kirjoittaa lyhyempää pitkän vastapainoksi.

Enkä voi sanoa, ettei palstatyöstä olisi myös ollut suhteiden luomisen kannalta hyötyä. Kun kerran viikossa tai kuukaudessa tapaat samoja ihmisiä 15 vuoden ajan, niin kyllä siinä on jonkunmoisia luottamussuhteita muodostunut.

Uskon, että palstatyön vuoksi olen myös ollut parempi pitkien juttujen tekijä ja aiheiden bongaaja lehteen.  Enkä oikein usko, että jaksaisin soitella samalle määrälle tyyppejä viikossa, joita työn kautta tapaan. Ja olen halunnut olla luotettava ystävä julkista työtä tekeville, heidän vapalla kertomista asioista en ole halunnut ehdotella juttuaiheita, joten sinälläänkin ne ovat parhaiten löytyneet palstatyön kautta ja toivottavasti löytyvät myös jatkossa.

Palstatyön puolustelu

Silti tänä syksynä mietin tätäkin; olisiko minun aika 38-vuotiaana jo väistyä? Aloitin nämä hommat 23-vuotiaana. Mennä jotenkin eteenpäin? Lopettaa yritystoiminta? Ottaa vastaan vakipaikka?

Kyse ei ole ollut siitä, että en olisi viihtynyt vanhassa, mutta tuli tunne, että olisiko aika uuden. Jokaisessa toimituksessa, jossa olen yritykseni kautta työskennellyt, palstatyötä on arvostettu. Kyse ei ole siitä.

Mutta välillä myös palstatyön puolustelu on käynyt voimille. Joidenkin on ollut mahdotonta ymmärtää, että palstatoimittaja (joka on myös valtiotieteilijä Helsingin yliopistosta) on todella kirjoittanut jonkun yhteiskunnallisesti tärkeän jutun. Aivan kuin se, että seison välillä tunnin haastattelemassa ihmisiä Tennispalatsin punaisella matolla olisi syönyt jotenkin järkeni ja koulutukseni.

Olen perustellut tätä osaa työstäni muun muassa julkisesti Journalisti-lehdessä. Myös loppuvuodesta antamassani kansihaastattelussa totesin, että en näe seurapiirityössä ja kiusaamisen vastaisen kampanjan masinoimisessa mitään ristiriitaa (toimittaja kysyi tätä). Ihan samanlaisien ongelmien kanssa haastateltavani painivat ja moni heistäkin on kärsinyt kiusaamisesta.

Olen sitä mieltä, että julkkisten tekemien avausten merkitystä ei kannata väheksyä; niillä on todella suuri vertaistukiarvo. Avoimuus vaatii rohkeutta.

Merkitykselliseksi kokemani työ jatkuu

Verstaistuellisuuden vuoksi koen ainakin vielä tässä kohtaa oman työni merkityksellisenä. Tällaisten tarinoiden pysähtymisen äärelle halusin luoda alkaneelle vuodelle hieman enemmän aikaa ja tilaa, mutta päädyin yhä jatkamaan yrittäjänä.

Samoin palstatyötä jatkan näistä syistä myös alkaneena vuonna, mutta palaan oman aikakauslehtiurani alkulähteille Anna-lehteen. Tein lehteen ensimmäisen kansijutun jo viime vuoden puolella (joka ilmestyi  eilen; näyttelijä Sanna Saarijärven elämäntapamuutoksesta), mutta muuten aloitin hommat Annan kanssa tällä viikolla.

Jännittävää nähdä, millaiseksi uusvanha työ muodostuukaan.

Leppoisaa loppiaista!

lue myös

Vuosi 2022 -vuosi ilman isoa projektia ja terapian aloittaminen

kuva Tapio Antere/Tilat ja asuminen

Miksi en voisi olla ihminen, joka ei olisi koko ajan kehittämässä mielessään jotain uutta projektia? Miksi en voisi olla ihminen, joka olisi vain puuttumatta asioihin tai yrittäisi järjestää sellaisiakin asioita, jotka ei omaan elinpiiriin kuulu (kuten sinkkukavereiden naittaminen)?

Miksi en voisi olla ihminen, joka ei jäisi miettimään ja murehtimaan jonkun sattumalta kaupan kassalla tai junassa kohdatun yksinäisyyttä tai tarinaa – johon mielikuvitus lisää aina pahimman mahdollisen skenaarion?

Voisipa olla niin, että osaisin sanoa omista rajoista ennen kuin joku raja ylittyy niin pahasti, että sanon lopulta pahasti. Osaisinpa laittaa edes joskus oman hyvinvoinnin kunnianhimoisten projektien ja merkityksettömien miellyttämispyrkimysten edelle. Voisinpa olla ihminen, joka osaisi ottaa iisisti muutenkin, kun sen pienen hetken jonkun valtavan suuren työtavoitteen täyttymistä.

Osaisimpa nauttia tästä kaikesta mitä minulla on, ilman jatkuvaa menettämisen pelkoa, tarvetta kontrolloida kaikkea.

terapian aloittaminen

Syksyn 2021 aikana minusta tuntui, että olen niin solmussa omien ajatusten kanssa, että päätin vihdoin hakeutua terapiaan. Pääsin aikanaan – siis sellaiset viistoista vuotta sitten –  ylioppilaiden terveydenhuollon kautta terapiaan, kun odotin esikoista liittyen syömishäiriööni, mutta lopetin sen kesken. Ajanhukkaa juosta itkemässä, kun on tehtävänä uraa, ajattelin 24-vuotiaana ja uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin.

Hyvin vahvasti näyttää siltä, että saan tälle alkaneelle vuodelle Kela-tuetun terapian. Syksyn ajan maksoin terapiamaksuni itse ja se kannatti; löysin juuri minulle hyvän terapeutin, joka selvitti hyvin viisaasti jo ensimmäisellä tapaamiskerralla kaavion, miksi tunsin olevani niin hukassa, riittämätönkin. Olen vastannut niin pitkään muiden odotuksiin, että en yksinkertaisesti enää tiennyt kuka olen ja mitä itse haluan.

Tämä ei tietenkään ollut tai ole näin suoraviivaista, ei edes kaaviossa, mutta se oli alku. Alku, jota hiljalleen viime syksyn aikana purettiin ja jatketaan taas, kun päätös tuetusta terapiasta tulee tammikuun puolessa välissä toivottavasti on tullut.

2022 – minua itseäni varten?

Ei ole kenellekään uusi tieto, että kannamme mukanamme edellisten sukupolvien taakkaa ja tapoja – osa tiedostettuja osa tiedostamattomia. Yksi ensimmäisiä ajatuksia oli helpotus; ompa hyvä, että olen nyt täällä, että en jatka tätä kaavaa omien lasten kanssa.

Terapeutti sanoi, että niin, mutta nyt olet täällä vain itsesi takia. Se kuulosti ja kuulostaa jotenkin, no vieraalta. Mutta sitä opettelen tänä vuonna myöhään perjantai-iltapäivisin aina 45 minuutin ajan.

Tavoitteena vuodelle 2022 terapiassa ja noin elämässä yleensäkin säilyttää kiltteys, kunnianhimo ja usko hyvään, mutta asettaa myös omat rajat. Olla ystävällinen ja suora miellyttämättä tai loukkaamatta. Myös isommat projektit olen nyt kieltänyt itseltäni; sellaisen saan aloittaa vasta 2023, jos joku oikein inspiroiva osuu kohdalle. Minun itseni takia.

Ihania uutisia vuoden alkuun

Saimme vuoden ensimmäisenä päivänä Varpu Hintsasen kanssa ihania uutisia. Valo joka ei kadonnutkaan -kirja on ehdolla Suplan Audio Awardseissa Vuoden äänikirjaksi. Ihan todella paljon olemme saaneet kirjasta palautetta. Jos yhtään tuntuu, että Valo voisi olla sinusta vuoden 2021 äänikirja niin olisimme todella onnellisia ja otettuja, jos äänen kirjalle ehtisit käydä antamassa. Siihen menee about puolisen minuuttia ja sen voi tehdä täällä.

Onnellista vuotta 2022!

kuva Tapio Antere