Hae
Gaalanainen

Vielä yksi yliluonnollinen kokemus – vai sittenkin sattuma?

*Sisältää mainoslinkkejä

Yliluonnollista vai luonnollista?

Yliluonnollinen kokemus selitetään usein sillä, että alat kiinnittää eri tavalla huomiota asioihin kuin aikaisemmin. Tämän Varpu Hinstanenkin totesi minulle kirjaprojektin alussa, kun hän kertoi erityisestä suhteestaan oraviin.

Monet Varpua hänen Instagramissa seuraavat saattavat tietääkin, että Senjan kuoleman jälkeen Varpu haki lohtua ja kävi näkijällä. Tuo näkijä on samainen, josta olen kuullut muiltakin, mutta kuten sanottu nämä ovat pitkälti uskon asioita.

Kerromme tuosta kohtaamisesta enemmän kirjassa, mutta lyhykäisyydessään tuo näkijä kertoi, että Senja viestisi jatkossa Varpulle oravien kautta. Mitä vain mikä tuo lohtua, ajattelin minä viime kesänä ja unohdin oikeastaan koko jutun. Joskus katsoin Instagramissa, kun Varpu oli kuvannut sinne vipeltäviä oravia.

Sattuma vai viesti jostakin?

Olin säästänyt syksyn alulle kaksi viikkoa kesälomaa, jolloin aloitin Varpun kanssa Valo joka ei kadonnutkaan -kirjan varsinaisen kirjoittamisen ensimmäisten haastatteluosuuksien jälkeen. Maanantaina, heti ensimmäisenä kirjoituspäivänä, lähdin aamupäivänä haukkaamaan happea, kun huomasin pihassamme kaksi oravaa. Vähän hämmentyneenä jäin kuistille, kun toinen oravista tapitti minua, käänsi päätään puolelta toiselle ikään kuin arvioiden minua päästä varpaisiin.

Kun lähdin kävelemään kohti tietä, toinen oravista kiisi ja hyppäsi roskakatoksemme päälle ja jäi katsomaan perääni.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt meidän viiden vuoden talossa asumisemme aikana pihassa yhtään oravaa – vai oliko niin, että en ollut kiinnittänyt niihin vain huomiota?

– Onko meidän pihassa ollut aikaisemmin oravia, kysyin illalla insinöörimieheltäni, joka ei varmasti ostaisi ajatusta oravista sillä tavalla, kun aloin niiden yhtäkkistä ilmestymistä miettiä – ellen lähestyisi asiaa oikealla tavalla.

Mies sanoi, että ei ja mainitsin, että aamupäivällä niitä oli pihassa tullessa ja palatessani. Tässä kohtaa en maininnut, että aikamoinen sattuma, että oravat saapuivat juuri tuona maanantaina, kun aloitin kirjan rakenteen muodostamisen ja lukujen hahmottelun.

Orava joka halusi tulla kotiimme

En ole varma, oliko se aina sama orava, mutta seuraavina päivinä yksi teki koko ajan poikkeuksellisen läheistä tuttavuutta. Tuli kuistin viereen, lopulta aamuisin se oli istumassa kouluun lähtevien lasten pyörien satuloiden päällä.

-Äiti , taas se orava istuu minun satulalla?, kuulin kahden kouluun lähtevän lapsen ihmettelevän.

Yksi päivä orava pyrki tyttären mukana sisään. En nähnyt, mutta hän kertoi.

Itse kuvasin muutamana päivänä tuota silmiin tapittavaa otusta ja mietin, voiko tämä olla enää sattumaa? (laitoin noita syksyllä kuvaamiani videoita äsken ensimmäistä kertaa Instagramin stories-osioon)

Mietin muutaman viikon aikana, pitäisikö minun kertoa perheelle? Että voisi olla mahdollista, että nuo yhtäkkiä pihaamme ilmestyneet erityiset oravat olivat viestejä pieneltä tytöltä, josta kirjoitan kirjaa?

Jokaisen omia uskon asioita

Lopulta päätin sanoa asiasta esikoiselle ja hänenen kaverille (naapurin tytölle), kun he keskustelivat erikoisesta oravasta, joka pyrkii meille sisälle. He ihmettelivät seurallista oravaa automme takapenkillä. Ehkä asian avaamiselle aika ei ollut ihan paras, sillä olin hakemassa tyttöjä harjoituksista ja kello lähenteli puolta yhdeksää. Oli pimeää. Kun he kuulivat koko tarinan, he katsoivat vähän kauhistuneina toisiaan.

Mutta seuraavana aamuna minua hymyilytti, kun esikoinen totesi pyörän satutassa päivystävälle oravalle:

– Senja voisitko sanoa nyt tälle oravalle, että minun pitäisi ehtiä kouluun?

Sattumaa vai ei? Jokainen saa tietenkin päättää tahollaan. Kuten mieheni, jonka mielestä oravat olivat vain sattumalta juuri sinä maanantaina löytäneet pihan linnun siemenet ja joukossa oli yksi vähän seurallisempi orava.

Minusta taas tuntui, että oravien ilmestyminen antoi minulle varmuuden siitä, että Senja viestitti, että oli ihan ok, että meikäläinen kirjoitti hänen tarinaansa täällä maan päällä.

kuva: Tiia Ahjotuli

Lue myös

Yliluonnolliset kokomukset – kuolleen isän varjo kuvassa

Kuinka pystyin kirjoittamaan vanhemman pahimmasta painajaisesta?

Valo joka ei kadonnutkaan kirjan ennakkotilaus (myös Varpun nimmarilla)

kuva: Tiia Ahjotuli

Miten pystyin kirjoittamaan vanhemman pahimmasta painajaisesta?

 

Miten pystyit kirjoittamaan siitä.. vanhemman pahimmasta painajaisesta? En tiedä, pystynkö lukemaan kirjaa, kun mulla on samanikäinen lapsi, kun Senja oli..

Kun muutama viikko sitten kerroin täälläkin, että olemme saaneet Varpu Hintsasen kanssa hänen elämästään kertovan kirjan Valo joka ei kadonnutkaan -kirjan julkaisukuntoon, sain aika monta vastaavaa viestiä. Kirjan keskeisessä osassa kun on, totta kai, Varpun 8-vuotiaana syöpään menehtyneen Senjan tarina.

Kuolemaan suhtautuminen?

Kun mun isä kuoli yhdeksän vuotta sitten syöpään, minusta (aikaisemmin hyvin huolettomasta ja kuolemattomasta 28-vuotiaasta ) tuli neuroottinen lääkärissä ravaaja.  Vielä enemmän neuroottisesti suhtauduin lapsien näppyihin ja yskäisyihin. Kerrankin kesäsunnuntaina etsin Helsingistä ainoan yksityisen lääkäriaseman, joka oli auki ja joka voisi ottaa keuhkokuvan. Syy: koska tyttäreni yskän mukana oli verta. Paikallinen lääkäri sanoi, että jos kyseessä olisi merkki jostain vakavammasta (keuhkosyövästä, jonka olin tietysti googlannut), se olisi lottovoitto väärinpäin – ja todennäköisyys siis samaa luokkaa sen aidon lottovoiton kanssa.

Jos jotakin hyvää tuosta neuroottisesta ajanjaksosta ja isän sairastamisesta opin, niin jokaisen hetken arvokkuuden, elämän uudenlaisen arvostamisen ja roppakaupalla suhteellisuudentajua. Opin myös suhtautumaan kuolemaan jollain tapaa luonnollisemmin.

On ehkä turhan ylevää sanoa, että kärsimykset myös opettavat jotakin, saati jalostavat, mutta ilman noita keloja ja kokemuksia, en olisi osannut suhtautua Varpunkaan tilanteeseen ensitapaamisillamme (jolloin tästä kirjasta ei ollut vielä tietoakaan) luonnollisesti. Sitä kaikkein arvokkainta, omaa lasta, en ollut tai ole jumalan kiitos menettänyt, mutta kuolemaa olen nähnyt läheltä, joten olin käynyt monia siihen liittyviä keloja läpi. Isän sairastamista katsoessa otin aikoinaan käyttöön uuden sanonnan – niin kauan on toivoa, kun ei ole kuolemansairas.

Varpua haastatellessa ja Senjasta kirjottaessa huomasin, että en ajatellutkaan enää niin. Vaikka Varpullakin oli toivo, valo, välillä hukassa, niin Senja ei antanut sen koskaan kokonaan kadota. Siitä syntyi heti ensimetreillä myös kirjan nimi: Valo joka ei kadonnutkaan.

Kävin viemässä omat kukat Senjan haudalle viime kesän lopussa. Varpu käy täällä päivittäin – ja myös moni muu läheinen ja Senjan kaveri.

Ahdistus vs.toivo

Kuvaavaa on, että vaikka puhuimme Varpun kanssa myös ne hankalimmat käänteet, jotka hänenkin mielensä oli halunnut unohtaa, läpi, minulle ei tullut kertaakaan ahdistunut olo. Tietenkin itkin, surin, välillä syvästikin, menetystä ja elämän vääryyttä, joka Varpua, Senjaa ja koko perhettä oli kohdannut. Mutta ahdistusta en tuntenut, eikä minun kertaakaan Varpun kanssa puhuessa ole tarvinnut miettiä sanojani. Toivon ja uskon, että olemme onnistuneet kirjoittamaan saman toivon noille kirjan sivuille. Eli ahdistusta enemmän uskon, että Varpun tarina luo toivoa ja uusia näkökulmia elämää kohtaan – näin kävi ainakin minulle.

Saimme aika paljon kyselyitä, että voisiko kirjaa ennakkotilata Varpun nimmarilla. Meidän mahtava kustantamo tällaisen mahdollisuuden järjesti, eli Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY) ennakkotilattavissa Varpun nimmarilla täältä linkistä.

Ilman nimmaria (erikoishintaan tämäkin)ennakkotilaus täältä.