Hae
Gaalanainen

Miten pystyin kirjoittamaan vanhemman pahimmasta painajaisesta?

 

Miten pystyit kirjoittamaan siitä.. vanhemman pahimmasta painajaisesta? En tiedä, pystynkö lukemaan kirjaa, kun mulla on samanikäinen lapsi, kun Senja oli..

Kun muutama viikko sitten kerroin täälläkin, että olemme saaneet Varpu Hintsasen kanssa hänen elämästään kertovan kirjan Valo joka ei kadonnutkaan -kirjan julkaisukuntoon, sain aika monta vastaavaa viestiä. Kirjan keskeisessä osassa kun on, totta kai, Varpun 8-vuotiaana syöpään menehtyneen Senjan tarina.

Kuolemaan suhtautuminen?

Kun mun isä kuoli yhdeksän vuotta sitten syöpään, minusta (aikaisemmin hyvin huolettomasta ja kuolemattomasta 28-vuotiaasta ) tuli neuroottinen lääkärissä ravaaja.  Vielä enemmän neuroottisesti suhtauduin lapsien näppyihin ja yskäisyihin. Kerrankin kesäsunnuntaina etsin Helsingistä ainoan yksityisen lääkäriaseman, joka oli auki ja joka voisi ottaa keuhkokuvan. Syy: koska tyttäreni yskän mukana oli verta. Paikallinen lääkäri sanoi, että jos kyseessä olisi merkki jostain vakavammasta (keuhkosyövästä, jonka olin tietysti googlannut), se olisi lottovoitto väärinpäin – ja todennäköisyys siis samaa luokkaa sen aidon lottovoiton kanssa.

Jos jotakin hyvää tuosta neuroottisesta ajanjaksosta ja isän sairastamisesta opin, niin jokaisen hetken arvokkuuden, elämän uudenlaisen arvostamisen ja roppakaupalla suhteellisuudentajua. Opin myös suhtautumaan kuolemaan jollain tapaa luonnollisemmin.

On ehkä turhan ylevää sanoa, että kärsimykset myös opettavat jotakin, saati jalostavat, mutta ilman noita keloja ja kokemuksia, en olisi osannut suhtautua Varpunkaan tilanteeseen ensitapaamisillamme (jolloin tästä kirjasta ei ollut vielä tietoakaan) luonnollisesti. Sitä kaikkein arvokkainta, omaa lasta, en ollut tai ole jumalan kiitos menettänyt, mutta kuolemaa olen nähnyt läheltä, joten olin käynyt monia siihen liittyviä keloja läpi. Isän sairastamista katsoessa otin aikoinaan käyttöön uuden sanonnan – niin kauan on toivoa, kun ei ole kuolemansairas.

Varpua haastatellessa ja Senjasta kirjottaessa huomasin, että en ajatellutkaan enää niin. Vaikka Varpullakin oli toivo, valo, välillä hukassa, niin Senja ei antanut sen koskaan kokonaan kadota. Siitä syntyi heti ensimetreillä myös kirjan nimi: Valo joka ei kadonnutkaan.

Kävin viemässä omat kukat Senjan haudalle viime kesän lopussa. Varpu käy täällä päivittäin – ja myös moni muu läheinen ja Senjan kaveri.

Ahdistus vs.toivo

Kuvaavaa on, että vaikka puhuimme Varpun kanssa myös ne hankalimmat käänteet, jotka hänenkin mielensä oli halunnut unohtaa, läpi, minulle ei tullut kertaakaan ahdistunut olo. Tietenkin itkin, surin, välillä syvästikin, menetystä ja elämän vääryyttä, joka Varpua, Senjaa ja koko perhettä oli kohdannut. Mutta ahdistusta en tuntenut, eikä minun kertaakaan Varpun kanssa puhuessa ole tarvinnut miettiä sanojani. Toivon ja uskon, että olemme onnistuneet kirjoittamaan saman toivon noille kirjan sivuille. Eli ahdistusta enemmän uskon, että Varpun tarina luo toivoa ja uusia näkökulmia elämää kohtaan – näin kävi ainakin minulle.

Saimme aika paljon kyselyitä, että voisiko kirjaa ennakkotilata Varpun nimmarilla. Meidän mahtava kustantamo tällaisen mahdollisuuden järjesti, eli Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY) ennakkotilattavissa Varpun nimmarilla täältä linkistä.

Ilman nimmaria (erikoishintaan tämäkin)ennakkotilaus täältä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *