Palasin juuri tämän vuoden Roosa Nauhan julkistamistilaisuudesta. Kampanjalla kerätään varoja taas syöpätutkimukseen, joten tuossa tilaisuudessa puhutaan aina luonnollisesti paljon syövästä. Tänäänkin juttelin muutaman ihmisen kanssa, miten elämä on jatkunut syöpädiagnoosin – joko oman tai läheisen – jälkeen.

Moni oli samaa mieltä siitä, että on veteen piirretty viiva, miten paljon syövän merkkejä kannattaa tarkkailla. Liikaa sille ei saa antaa sijaa. Sen opin viisi vuotta sitten.

Isän kuolinpäivänä, joka oli poikamme ristäispäivä, meille jäi vieraita yöksi. Valvoimme myöhään. Aamun brunssilla soi musikki ja tarjoilimme suunnitellusti kuohuvaa.

Jos ulkopuolinen olisi katsonut tuota kuvaa, ei hän olisi voinut aavistaa, että perhettä olisi kohdannut edellisenä päivänä yksi suurimmista mahdollisista menetyksistä, joita elämässä ihmiselle voi tapahtua.

Kuolinpäivän jälkeen kävin muutenkin ylikierroksilla. Minulle oli tärkeää, että mitään tapaamisia, kyläilyjä tai muita sovittuja menoja ei peruttu. Vauva ja 3-vuotias tyttäremme pitivät tiukasti arjessa kiinni, enkä halunnut heidän elämään yhtään enempää surua.

Täytin kalenteriani myös hautajaisjärjestelyillä. Tein ja treenasin kaverini kanssa tanssikoreografian isän hautajaisiin ja laadin muistopuheen. Liimasin loppuun muistokirjaa isän elämästä, jonka askartelun aloitin jo hänen kuolinvuoteen äärellä. Kai jokainen haluaa läheisensä muistoa kunnioitettavan mahdollisimman hyvin; tuo oli tuossa tilanteessa minun tapani toimia.

Keittiöpsykologin silmin pakenin kai surua. Itse arvelen, että elin suurimman suruni alussa, kun sisäistin, että isää ei voisi parantaa. Kohtasin 28-vuotiaana ensimmäistä kertaa elämän rajallisuuden. Sen jälkeen pitkät päivät sairaalassa ja kuolemanpelko saivat arvostamaan elämää niin, että halusin ottaa isän kuoleman jälkeen siitä maanisesti kaiken irti.

Äitiysloman loppu menikin niin. Oli paljon vieraita, mökkireissuja, festareita, polttareita ja häitä. Vasta kun syksy käänsi lehdet taas keltaiseen sävyyn, vuoden takaiset muistot nousivat pintaan. Puhelu, jonka isä soitti ja joka muutti kaiken. Loputtoman pitkät tunnit sairaalassa. Isän kyyneleet, jotka vetivät minut atomeiksi. 

Jos aikaisemmin olin ohittanut ei koske minua -asenteella syöpään liittyvät lehtijutut ja ohjelmat, niin nyt ahmin niitä. Haukoin henkeä yhä uudelleen koko paskan salakavaluudelle.

Uusin sairausvakuutukseni kattavammaksi, sillä olin löytänyt itsestäni monta alkavan syövän merkkiä. Pää märkänä googlasin yöllä oireitani ja tuntemuksiani. Usein varasin jo yöllä nettiajanvarauksesta ajan lääkärille.

Ensimmäiseksi olin aivan varma, että olin sairastunut suolistosyöpään. Vasta tähystyksessä uskoin, että kyseessä oli synnytyksen jälkeiset peräpukamat, mitä lääkäri oli alunperin ehdottanut. En uskonut.

Vaadin varuiksi vielä kurkun kautta tehtävän vatsatähystyksen. Mitään ei onneksi löytynyt.

Seuraavaksi aloin epäillä aivokasvainta. Migreeni vaivasi ja raajoissa tuntui pistelyä. Välillä osa jäsenistä puutui yhtä äkkiä. 

Google kertoi, että pistely saattoi olla myös oire MS-taudista. Luin plakeista ja taudin elinajanodotteista; ne olivat keskimäärin huomattavasti pidempiä kuin syöpäpotilailla. En tiennyt, mikä oli tässä tapauksessa paras vaihtoehto. Jompi kumpi minulla nimittäin varmasti oli. 

Kun odotin aulassa neurologille pääsyä, tärisin. Olin varma, että saisin kuolemantuomion. Olin saanut lietsottua mieheni ja äitini uskomaan tulevaan diagnoosiini.

Neurologi tutki ja jumppautti refleksejäni suhteellisen kauan. Totesi, ettei kyllä mitään kyseisiin tauteihin viittavaa ole. Antoi mielenrauhan vuoksi lähetteen magneettikuvaan, jonne mennessäni olin vielä täysin varma, että lääkäri on tehnyt virhediagnoosin. 

Magneetissa ei löytynyt MS-tautiin viittaavia plakkeja, eikä myöskään kasvaimia. Puutumiset ja pistely kehossa kuitenkin jatkuivat. Olin yhä paniikissa. 

Ystäväni suositteli hyvää fysioterapeuttia, joka kuunteli oireeni ja sai yhdellä niskan naksautuksella pistelyn loppumaan. Se tuntui epätodelliselle. Enkö kuolisikaan ihan vielä?

Kävin toki vielä jouluun mennessä ultraäänessä (kilpirauhassyöpä?), gynegologilla (munasarjasyöpä?) ja poistattamassa kolme luomea (ihosyöpä?). Kyttäsin myös huolestuneena tyttäreni jalkojen mustelmia (leukemia?). 

Kerran yksi yksityisen lääkäriaseman lääkäreistä nosteli hieman kulmiaan, kun joutui toista kertaa viikon sisään ultraamaan minut. Mutta  silti hänkin tutki kiltisti oireeni. Tajusin itsekin toimintani järjettömyyden, välillä vitsailinkin siitä, mutta pelkoni oli todellinen. 

Syöpäpelkoni ei johtunut pelkästään itsekäästä pelostani, ajatuksesta jos kuolisin. Maailman eniten pelkäsin lasten puolesta, miten he pärjäisivät tässä elämässä, jos äiti ei olisi taistelemassa heidän puolestaan?

En ikinä mennyt juttelemaan peloistani tai tuosta ajanjaksosta kenenkään ammattilaisen kanssa. Tein vain jossain vaiheessa talvea kylmän viileän järkipäätöksen, että lopetan sairauksien googlaamisen. En googlannut vuoteen mitään terveyteen liittyvää. Sillä internetistä löytyi aina se pahin vaihtoehto. 

Kävin kyllä talven aikana moninkertaisesti lääkärissä verrattuna aikaan ennen isän sairastumista. Pahimmassa paniikissa yritin muistella kälyni lääkäriluennolla kuulemaa ohjetta. Yleensä kyseessä on ennemmin yleisen taudin harvinainen oire kuin harvinaisen taudin yleinen oire.

Sitä muistelen välillä yhä. En ole viiden vuoden aikana päässyt kokonaan neuroottisuudestani, mutta olen vieläkin terveysaiheiden suhteen varovainen googlaaja. Varaan mieluummin lääkäriajan ja yritän unohtaa oireen käyntiin asti.

Jos jotain nimittäin ilmenee, en ole halunnut käyttää kallisarvoista aikaa siitä etukäteen murehtimiseen.

Teatterissakin voi pelätä niin, että on pakko peittää silmät. Sulkea korvat lasten hätähuudolta. Tulla vahva tarve rynnätä lavalle ja pelastaa tuo beigepaitainen mies. Vakuuttaa hänelle, että sinä olet hyvä.

Syksyn teatteritapaus tulee Tampereelta. Tampereen Teatterin Huojuva talo pohjautuu Maria Jotunin 30-luvulla kirjoittamaan klassikkoteokseen.

Tampereen Teatterille sovittamassa versiossa ohjaaja Antti Mikkola on kääntänyt alkuperäisteoksen sukupuoliroolit päälaelle ja marssittaa heidät nykypäivään. Suhteen väkivaltainen tyranni on nainen, Anna-Maija Tuokon näyttelemä Lea. Vaimonsa kaltoin kohtelema Eero on ikuinen ymmärtäjä, joka hakee näytelmän alussa apua Miessakit ry:stä. Vertaistukiryhmä on näytelmän yleisö, jolle Eero vierittää ryhmäterapiassa koko tarinan.

Eero näkee itsensä osana heikkojen miesten sukupolven ketjua, joiden naiset ovat olleet vahvoja. Yökerhossa Eero hullaantuu Leasta, josta ei voi olla hullaantumatta. Lea haluaa ottaa elättähän roolin suhteessa, jotta Eero saa jatkaa opintoja. Alkuun kaikki onkin sitä kaikkea hienoa, hullaannuttavaa. Vasta pikaisen avioliiton solmimisen myötä narsistisen naisen epämiellyttävät puolet alkavat ottaa vallan. 

Unelmien kodista tulee huojuva talo, jonne kukaan ei halua tulla enää edes kylään. Vaikka ulospäin kaikki näyttää alkuun olevankin kunnossa, kävijöistä Eeron veli Toni (Antti Tiensuu) ja äiti (Aliisa Pulkkinen) aistivat tavoillaan kodin raskaan ilmapiirin. 

Lean käytös pahenee lasten syntymien ja ruuhkautuvan arjen myötä, jota Eero yrittää kaikin tavoin helpottaa. Anna-Maija Tuokko näyttelee raivopäistä, hulluuden kanssa flirttailevaa roolia niin uskottavasti, että säpsähdän näytelmän edetessä pelosta joka kerta, kun hän palaa näyttämölle.

Olen varautunut ja hengitän pelkoa Eeron kanssa, joka ymmärtää tilansa analyyttisesti, eikä uskalla lähteä. Lapsia syntyy ja kuolee, mutta silti Arttu Ratisen upeasti näyttelemän Eeron valintoja ymmärtää.

Pirstaleista elämää kuvaava äänimaailma ja Lean kuvapalat kangastuksena taustalla tukevat hengästyttävän koskettavaa kokonaisuutta.   

Alkuperäisteoksen tunnelma ja perusajatus säilyvät läpi näytelmän, mutta Mikkolan modernisoima versio nostaa esille monia ajankohtaisia kysymyksiä.

Yhden niistä esittää Eeron terapeutti (Ville Majamaa) , joka kysyy, mistä nykymies voisi ottaa mallia rooliin, jota aika häneltä vaatii? Olla pehmeä, mutta vahva – saako mies olla heikko ja mitä siitä seuraa? 

Yksi näytelmän nerokkaimpia kohtauksia on loppupuolella, jossa Eero päättää lopettaa olemasta narsisitisen vaimonsa yleisö. Uusi yleisö löytyy katsomosta, jonka eteen hän vaimonsa jättää.

Vauhti kiihtyy kohti loppuratkaisua, joka on traaginen, mutta kyseisissä puitteissa ainoa, joka voi tuoda toivoa.

Tämän näytelmän jälkeen kannattaa varata hetki aikaa hengittelyyn.

Harvoin, jos koskaan olen nähnyt tai kokenut näytelmän herättävän yhtä vahvoja tunteita yleisössä. Muutamat itkevät ja mekin pyörittelemme kaverini kanssa epäuskoisina silmiämme.

Mitä äsken tapahtui?

Tälle mestariteokselle annan blogiurani ensimmäiset viisi tähteä.

Huojuva talo Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä koko syksyn ajan, näytökset löytyvät täältä.