Olen aina ollut sitä mieltä, että lasten kaverisynttäreille on kutsuttava kaikki. Kaikilla tarkoitan selkeää jakoa; kaikki ryhmän viisivuotiaat, kaikki luokan tytöt jne. Siis niin, että ketään yhtä tai muutamaa yksittäistä ei toistuvasti jätetä kutsumatta.

Kun tyttäreni aloitti koulun, hänen luokalle tuli yli viisikymmentä oppilasta (heillä on kaksi opettajaa). Ymmärtääkseni tämä malli on yleistymässä uuden opetussuunnitelman myötä ja tämä aiheutti uudenlaista päänvaivaa kaikki kutsutaan -mallille.

Onneksi on kimppasynttärit!

Ensimmäisellä luokalla pidimme tyttärelle ja tämän ystävälle yhteiset puistosynttärit, johon kaikki luokan nelisenkymmentä tyttöä mahtuivat hyvin.

Viime vuonna kysyin opettajilta, että onko luokassa joku joka ei ole saanut kutsuja tai ei ole löytänyt kavereita, jos heidät voisi kutsua oman pienryhmän lisäksi (kasvavien ryhmäkokojen aikana tämä on minusta ehkä paras keino kantaa omalta osalta vastuu, että kukaan ei jää ulkopuolelle ryhmässä). Synttäreillä oli lopulta parisenkymmentä tyyppiä.

Nyt kolmannella luokalla päädyimme pitämään taas ystäväni kanssa tytöille yhteiset juhlat. Siunasin ideaa siinä vaiheessa, kun tajusin järjestäväni juhlia keskenäni miehen reissun takia.

Ainoa asia, joka ideassa mietitytti oli se, että viikkoa aikaisemmin olin pitänyt esikoisen kummimummi-synttärit yhdessä tämän pikkusiskon kanssa, joka on myös syntynyt elokuussa. Että tuntuisiko esikoisesta pahalta, jos hän joutuisi taas jakamaan huomion jonkun toisen sankarin kanssa (yhyyy oikea länsimaisen lapsen tragedia)? Mutta kun lapsi sanoi, että asia ei häntä haittaa, niin hän juhli siis molemmat synttärinsä tuplana.

Ja kivaa tuntui olevan näinkin.

Yhteisynttäreiden plussat:

+ Työmäärän (ja vähän kustannusten) puolittuminen. Jaoimme tyttöjen kaverisynttäreillä tehtävät niin, että minä järjestin emoji-temppuradan meidän taloon ja pihaan sekä tein suolaiset tarjottavat. Ystäväni naapurissa leipoi emoji-kakun ja vastasi makeista tarjoiluista. Puolet synttäreistä vietettiin meillä temppuillen ja ruokailu oli naapurissa.  

+ Jaettu ilo on kaksinkertainen. Kaveruksista oli kiva suunnitella juhlia yhdessä. Perjantaina koulun jälkeen he pystyttivät ulos temppuradan ja auttoivat meitä muissa juhliin liittyvissä askareissa.

+ Ainakin meille elokuu on synttärisesongin kiireisintä aikaa. Jostain syystä elokuun tyttöjä on syntynyt omaan ja lasten lähipiiriin liuta. Uskon, että moni sukulainen ja kaverin vanhempi on helpottunut, kun kahdesta juhlasta selviää yhdellä visiitillä.

– Jos lapsi ei saa muuten paljon huomiota, tuntuuko huomion jakaminen "omana päivänä" tylsältä?

– Perheenjäsenten yhteissynttäreillä vieraslista on helpompi tehdä kuin kaverisynttäreillä, jossa ystäväpiiri saattaa olla hyvinkin eri. 

Ymmärrän, että kaikilla ei ole mahdollisuutta järjestää kaverisynttäreitä edes yhteisjuhlina. Muistuttelen näin koulujen ja päiväkotien alettua, että me jotka koemme, että tässä arkirumbassa jää hieman voimavaroja yli, pyrkiä siihen, että ainakaan meidän takia kukaan ryhmän/luokan lapsi ei jää toistuvasti ilman kutsua. Vaikka puolitoista tuntia tuntuu synttäripyörityksessä joskus ikuisuudessa, se on kuitenkin vain puolitoista tuntia – ja monelle pienelle aika tärkeä juttu elämässä. 

Miten teillä on ratkaistu lasten synttärijuhlat? Pidättekö sisaruksille yhteisjuhlia?

Leikkipuistossa pitämistämme synttäreistä lisää täällä.

Tein tänään ilmestyneeseen Me Naisiin henkilöhaastattelun Antti Tuiskusta.

Anatude on loistava haastateltava; hän puhuu paljon ja avoimesti.

On ollut myös kiinnostavaa seurata, millaisen matkan hän on käynyt itsensä kanssa, että hän on tässä pisteessä; urallaan Suomen ylistetyimpänä ja palvotuimpana poptähtenä, mutta silti ihan Antti Tapanina, joka on saanut pidettyä pään kasassa tässäkin pyörityksessä. 

Tämä on vaatinut muun muassa kateuden tunteiden läpikäymistä, josta hän kertoo enemmän haastattelussa.

Olin iloinen, että Antti suostui näin avoimesti puhumaan aiheesta, sillä se on vaikea. Kiehtovakin. Ei nimittäin varmasti löydy sellaista ihmistä, joka ei olisi koskaan ollut kateellinen?

Itse ole yrittänyt lähestyä tunnetta viime vuosina positiivisen kautta.

Luin jostain, että kateus on tavallaan omien tarpeiden tunnistamista. Sen jälkeen ainakin minä esitän itselleni kysymyksen: miksi tunnen näin? Mitä tuolla on sellaista mitä minulla ei ole? 

Ja vähän pidemmälle.

Olisinko valmis luopumaan kaikesta (tästä hyvästä) joka minulla on, että saisin tuon?

Viime aikoina olen huomannut, että vastaus on useammin ei. Silloin kateus saattaa jopa muuttua kiitollisuudeksi.

Ja jos vastaus on kyllä, yritän miettiä, olisiko tuon asian saavuttaminen omassa elämässä jollain tavalla mahdollinen (no ihan näin järjestelmällisesti tämä ajatusketju ei aina juokse, mutta rautalankamallista voi aloittaa).

Parhaassa tapauksessa kateus voi muuttua kunnioitukseksi. Kun itse kokeilee samaa kuin kadehdittava, huomaa, että vau! Ompa toi tyyppi tehnyt ison työn, jotta se on päässyt tuohon pisteeseen. 

Eihän tämä ideaalimaailmassa aina näin mene, mutta olen samaa mieltä Antin kanssa siitä, että tärkeintä on tunnistaa kateuden tunne.

Ja hyville ystäville voi ja kannattaakin sanoa asioita suoraan.

"Vitsi mä oon kateellinen tosta sun arjen tukiverkosta."

"Voisin tappaa, jos mulla olis sun kroppa."

Ja niin edelleen. Kateuden on turha antaa pilata omaa elämää.

Tämä kolmekymppisyys on kyllä siitä kiva juttu, että oikeesti alkaa tuntea itsensä. Meni vuosia, että tunsin tämmösiä yhteiskuvia ottaessa alemmuutta, sitä kateuttakin ja toivoin, että olisimpa vähä vähemmän arkisen näkönen. Ja vähän enemmän vaikka huippumallin.

Jossain vaiheessa se hyväksyntä lopulta hiipii alitajuntaan, että näillä nyt mennään. Ei kai nuo tyypit anna haastatteluja vuodesta toiseen naaman koreuden perusteella (en ole vuosiin edes meikannut tämmösiin lenkkihaastiksiin tai vastaaviin, jossa voi saada samalla liikuntaa!).

Eivätkä he kyllä niitä jakele myöskään kuvausassarin taitojen perusteella. 12 vuoden (!) toimittajauran jälkeen en edelleenkään oikein ymmärrä noiden heijastehommeleiden logiikkaa (kuva yllä). Onneksi Anatude osasi toimia apulaiskuvausassarina. Itselleen.

kuva yllä Lasse Lecklin