Työssäni olen jatkuvasti tekemisissä julkisuuden ihmisten, avoimuuden ja niiden rajojen kanssa.

Miettikää elämänne kipein, henkilökohtaisin asia. Lähisuhdeväkivalta, raiskaus, riippuvuus, petetyksi tuleminen.

Mitä näitä nyt on.

Sellainen asia, josta ei tiedä kukaan, ehkä muutama tai tarkoin valittu lähipiiri.

Miettikää tilannetta, jossa teitä pyydettäisiin kertomasta asiasta omalla nimellä, omilla kasvoilla vaikkapa lehtihaastattelussa, televisiossa – tai joku haluaisi tehdä aiheesta vaikkapa dokumentin.

Joka kerta, kun joku uskaltautuu astumaan itselleen vaikean asian kanssa esiin, ihailen tämän rohkeutta. Joka kerta olen otettu, jos joku haluaa kertoa ja antaa haastattelun juuri minulle.

Sekä ihmisenä ja toimittajana se on minulle suurin luottamuksen osoitus.

Se ja se avautuu! Se ja se kertoo viimein! Yllättävä paljastus!

Niin sanottuna klikkiotsikkoaikana jokainen haastattelun antava tiedostaa, että mitä tunnetumpi henkilö on kyseessä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tämä haastattelu muuttuu jossain vaiheessa ”avautumiseksi” kymmenissä jatkojutuissa ja lainauksissa, jossa nostetaan esille vain muutama lause itse jutusta.

Aina löytyy myös joku huutelija, jonka mielestä tuo avautuminen on väärin. Sydäntä särkee joka kerta, sillä parhaimmillaan tuo ihminen on vuosikausia miettinyt, uskaltaako ylipäätään avata itselleen kipeää asiaa. Jokaisen haastateltavan tarkoitus on näissä avautumiseksi leimaamisissa ollut ainakin minun kanssani ainoastaan vilpitön; auttaa muita samassa tilanteessa olevia tai saman kokeneita.

Ja sellaisia ne ovat usein palautteista päätellen myös olleet.

Samalla haastateltavien ajatukset ovat ravistelleet haastattelutilanteissa myös minua.

Kun Susanna Laine kertoi tällä viiikolla ilmestyneessä Me naisten haastattelussa siitä, kuinka unelmatyökin voi muuttua koko elämän sisällöksi, kun kotona ei ole ketään odottamassa, niin tunsin piston sydämessä. En ole kerran tai kaksi ajatellut lapsettomasta kollegasta, että hyvähän tuon on, kun sillä ei ole muita vaatimuksia!

En voinut olla ihailematta Helena Koivun rohkeutta todeta, että toisen varaan ei kannata rakentaa elämää, vaikka olisi millainen NHL-sankari. Tai miten kriisitä voi seurata myös hyvää – nyt on Helenan ja sen omien unelmien aika.

Anni Hautala mietti puolestaan, miksi viimeisillään raskaana televisiossa esiintyminen on joillekin vielä tabu? Poikkeusaikojen pariskunnan Varpu ja Sami Hintsasen haastattelusta sain varmasti eniten palautetta tämän vuoden isommista jutuista. Vaati Samilta, joka on siis ollut kuivilla neljä vuotta ja alallaan arvostettu ja jopa ylityöllisetty, rohkeutta kertoa nyt kun kaikki on hyvin, miksi alkoholi ei sopinut hänelle. Ei ollut yksi tai kaksi ihmistä, joiden kotona oli tämän jälkeen mietitty, mitkä syyt humaltumiseen ovat.

Suvi Tiilikainen pohti kiltteyttään; kuinka paljon lapsuuden poikkeusolosuhteet vaikuttivat sen syntyyn ja mitä hyvää ja huonoa siitä on seurannutkaan. Oli freesiä, kun Pilvi Hämäläinen oli huomannut, että nuoruutensa ”hyvänä jätkänä” hän oli ollut sovinisti arvostellessa tietynlaisia naisia. Jenni Alexandrova ja Sami Kuronen puhuivat mieltä avartavasti siitä, millaisia ennakkoluuloja littyy kahden eri sukupuolta olevan ystävyyteen. Ja pääsin mä kerran Tampereellekin, sillä Karoliina ja Atte Pentikäisen puhe tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja parisuhteesta oli hyvä muistutus monista tiedostamatta niellyistä asenteista, joita vanhemmuuteen ja parisuhteisiin yhä sen kummemmin miettimättä liittyy.

Te ja moni muu haastateltava tämän vuoden aikana – iso kiitos! Ollaan jatkossakin avoimia – siis rohkeita!

Koska unohdan usein nostaa tekemiäni juttuja somessa, niin nyt kokosin tämän vuoden Me naisille tekemäni kannet Instagramiini @gaalawoman.

kuvat Tiia Ahjotuli

Gaalanainen eli Emilia Saloranta esittäytyy tässä hei!

Sivuraiteilta Gaalanaiseksi!

Nyt lienee hyvä hetki todeta, että elämässä pysyvää taitaa olla vain muutos..

Näin on käynyt myös bloginimilleni, joten alkuun on hyvä tehdä kertaus. Vuonna 2011 aloin kirjoittaa Kuplia by Emilia S. -blogia tuolloin perustetussa Lilyssä. Vuonna 2017 muutin Me naisiin ja blogini nimeksi tuli Sivuraiteilla.

Ja nyt minä Emilia Saloranta, 37 vuotta, olen täällä, Vaikuttajamedialla Gaalanaisena.

Vaikka nimi saattaa kuulostaa koreilevalta, niin jokainen pidempään mukana ollut on varmasti huomannut, että siinä särähtää vahva ironia. On totta, että viimeisen neljäntoista vuoden aikana olen käynyt lähes jokaisen ensi-illan, gaalan ja toimittamani seurapiiripalstan kannalta olennaiset kissanristiäiset tai tv-ohjelmien lanseeramiset.

Mutta trendsentteri-daamin sijaan siellä haastattelee ja pyörii tämmönen mainstream-muija, jonka kiharoiden alla saattaa olla hiukset takussa toista viikkoa ja yllä on ennemmin veromodaa kuin Guccia.

Miksi sitten pyörin siellä?

Koska minua kiinnostaa älyttömästi ihmiset! Miksi ne on sellaisia kuin ovat, miten ne ovat sellaisiksi tulleet ja mitkä tapahtumat ja tilanteet elämässä ovat muuttaneet heitä?

Haastatteluja purkasessa ja kirjoittaessa tulee tarkasteltua samalla itseään. Usein haluan jatkaa punaisella matolla käymiäni keskusteluja täällä blogissa myös siksi, sillä uskon avoimuuteen ja jakamiseen.

Sen kautta voi saada vertaistukea ja saattaa antaa sitä muillekin. Uskon, että olemme täällä toisiamme varten, vaikka minulla on hypersosiaalisen puolen lisäksi vahvasti puoli, joka tarvitsee omaa tilaa ja rauhaa. Ambivertiksi kai kutsutaan.

Ehkä minun mukana pidempään heiluneet saattavat aavistaa, että Gaalanaisessa on himpun verran ironiaa; ehkä juuri siksi se tuntui blogin nimeksi omalta.

Itsensä tiivistämisen vaikeus

Itseään on vaikea tiivistää, joten ehkä helpoin tapa tutustua minuun paremmin on lukea vaikkapa kymmenen luetuinta postaustani mukanani kulkeneista kahdesta sadasta päivityksestä.

Niissä on käyty läpi, miten unelmakodista tuli orjatyöleiri, miten isäni kuoli lopulta poikamme ristiäispäivänä – tai sitten teitä on samalla tavalla kiinnostanut Antti Tuiskun areenakiertueen avauskeikan arvostelu. Tämän jälkeen olette lukeneet aivoinfarktistani, joita sain itse asiassa kaksi.Ja sitähän kaikkea elämäkin on kokonaisuudessaan; välillä kevyttä sekä hömppää, mutta välillä syvällisempää pohdiskelua.

Enkä usko, että nämä sulkisivat toisiaan pois.

Tästä kaikesta haluan jatkossakin kirjoittaa rehellisesti, joskus mukana on ripaus tähtipölyä, mutta se ei ole itseisarvo!

Kiva kun just sinä luet tätä – Ihana tutustua!

*Instagramissa minut löytää – tättädää gaalanainen -nimellä

kuvat Tiia Ahjotuli