Vakava sairastuminen sai minut juhlimaan kuin parikymppisenä

Aifoinfarktin jälkeisenä kesänä juhlin rankemmin kuin aikoihin.

Silloin vuosia sitten, kun minulla oli tapana tehdä itselleni kuolemaan johtavia diagnooseja, arkisetkin illat lasten kanssa ylenivät eri sfääreihin, kun mietin kauhuissani, että ehkä en ole laittamassa heitä nukkumaan enää vuoden tai mahdollisesti viiden päästä. Jollain tavalla pidän tätä terveenä kiitollisuusharjoituksena yhä tänäkin päivänä, eikä aivoinfarkti vaikuttanut näihin kiitollisuushetkiin juurikaan.

Uskon, että jokainen meistä elää enemmän tai vähemmän menettämisen pelon kanssa, mutta vanhempana olo on välillä sen suhteen yhtä pakokauhua. Toisaalta myös ääretöntä kiitollisuutta siitä, mitä on – tai on ollut.

Kun sain viime vuonna kesäkuussa ”määrittämätön aivoinfarkti” -paperit ja tutkimukset lopetettiin, niin minulla nousi myös vahva elämänjano. Sairaalajakson ja kokeiden jälkeen tuntui ihmeelliseltä olla hengissä, iltaisin fiilistelin luontoa, joka on muuten kauneimmillaan juuri nyt.

Kuten joka kesä, olin viime kesänäkin spotannut muutamia mahdollisuuksia juhlia aamuun. Viime kesänä oikeasti tein niin. Hörpin aamuseitselmältä veneellä lämmintä lonkeroa ja tunsin pakottavaa tarvetta puhua ventovieraiden kanssa elämästä. Ihan niin kuin joskus parikymppisenä!

Tammerfesteillä riekuin kolmen päivän juhlimisen jälkeen viimeisenä kaverini kanssa Ilonan narikassa. Toitotin varmaan rasittavuuteen asti mantraa, miten ihanaa ja ihmeellistä olla elossa!

Linnan juhlissa olin ensimmäistä kertaa jatkojen jatkoilla, enkä ole oikeastaan sen jälkeen ollut kertaakaan kunnolla juhlimassa, koska tilanne on ollut mikä on.

Koronakesältä nämä perinteiset juhlimispotit ovat peruttu. Toki muutama terassikierros on kavereiden kanssa lomalle sovittuna, mutta mitään supernollaamismahdollisuutta ei ole näköpiirissä. Itse en pidä vastuullisena humaltua lasten läsnäollessa, joten minun osalta mökkireissut ja kyläilyt kaveriperheille ovat viime vuosina jääneet yhteen lasilliseen.

Toki pidän tätä myös kiinnostavana ihmiskokeena. Vaikka nollaankin noin kerran kahdessa kuukaudessa, enkä muuten käytännössä juo ollenkaan alkoholia, niin tämä voi olla vuosi, jolloin supernollaamiset jäävät väliin. Voi olla ihan tervettäkin keksiä vaihtoehtoisia keinoja, varsinkin kun olotilat ovat vuosi vuodelta kamalampia. Silti tunsin tänään pientä haikeutta, kun terassit avautuivat.

En ole lähtenyt ikinä terasseille kreisibailaa.

lue myös: Kun äiti juhli aamuun

                 Minun maailmani pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

                Isän kuolema laukaisi minussa syöpädiagnoosin