Aivoinfarktin syytä ei löydetty – selittämättömän edessä pelottaa eniten!

Aivoinfarktin jälkeen minulta otettiin satoja kokeita ja hyvä niin.

Tutkimukset kahden aivoinfarktin syyn selvittämiseksi kestivät viime vuonna kesäkuun puoleen väliin. Sairaalajakson aikana näin, miten onnekas olin ollut, kun olin selvinnyt verrattain vähillä vahingoilla. Aivoinfarkti kun voi viedä lopullisesti liikuntakyvyn tai puheen. Joskus myös hengen. Kaiken sen näkeminen sai kestämään kivuliaat tutkimukset, jotka -ymmärsin kyllä- tehtiin minun ja infarktin syyn löytämiseksi.

Vaikka palautumiseni yleisellä tasolla oli aika onnetonta, niin en itse uskonut, että pelkkä stressi pystyi aiheuttamaan kohtauksia. Syventynyt väsymys sen sijaan turhautti; varsinkin kun palasin kunnolla töihin. Olin kuvitellut, että minulla oli riittävä vakuutus, joka täydentäisi sairausloman työansiot, mutta en ole saanut vielä AXA:n ”vakavan sairauden vakuutuksesta, jossa infarkti oli mukana listassa, kun vakuutuksen otin ensiasunnon ostajana vuonna 2006. Tämä on tarina erikseen ja koska vakuutustaistelu on yhä kesken, en voi tarkemmin kertoa tässä vaiheessa oireista, jotka infarkti jälkeensä jätti.

Sen voin sanoa, että sen kaiken keskellä mitä kryptisimpien vakuutusliitteiden täyttäminen tai edes etsiminen turhautti. Olkoonkin, että olin kiitollisin siitä, että olin elossa ja ylipäätään toimintakykyinen. Epäilen kyllä, että jossain kohtaa kun saan kolmannen version hakemuksesta lähtemään, sieltä tulee joku muistutus pienellä printatusta kohdasta, että valitus olisi pitänyt suorittaa jossain tiiviimmässä ajassa.

Mutta se, ettei infarkteille löydetty tarkempaa syytä, tietysti turhautti ja pelottikin. Sain verenohennuslääkkeet, joita olen siitä asti syönyt varuiksi. Sain ohjeeksi ottaa kevyemmin ja sitä olen yrittänyt tehdä – välillä siinä paremmin ja välillä heikommin onnistuen. Yhä joskus myöhempään illalla, varsinkin hässäkkäpäivien jälkeen tunsin kyvyttömyyttä muodostaa sanoja niin nopeasti kun halusin. Joskus sain myös niitä tärinäkohtauksia, hampaat löivät loukkua. Ne hetket ovat yhä kaikkein pelottavimpia.

Samanlaista pelkoa tunsin tänä aamuna, kun huomasin, että yöllä viereen tullut 4-vuotias kuopus oli kuuma. Korona-aikana meistä kenelläkään ei ole ollut edes flunssaa ja tyypit aloittivat silloin kaksi viikkoa sitten päiväkodin ja koulun muiden mukana. Kuopus ei ole mikään turhasta valittaja,  joten kun hän itki pääkipua tapailin eri instanssien numeroita. Pikkujätin koronainfossa oli ruuhkaa, kunnalliselle puolelle piti jättää soittipyyntö. Lopulta otin ajan Pikkujätistä, kun en voinut antaa tilanteen vain olla. Kunnalliselta puolelta soitettiin ja sanottiin, että Koronatestin voi tehdä vasta 48 tunnin kuluttua. Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen tietoisesti ollut googlailematta mitään taudin oireisiin liittyvää ennen kuin se olisi ajankohtaista. No nyt oli.

Myönnän, että lasten sairauksiin liittyen panikoidun yhä hetkessä. Olimme tänään eristettynä Pikkujätin tutkimushuoneessa, kun lapsi sanoi:

Äiti tänne mun koronasuojaan tuli jotain.

No se jotain oli oksennusta.

Jota tuli neljässä erässä.

Apua nyt se on sitä Koronaa, hoin hoitajalle, joka tuli ystävällisesti desifioimaan huoneen.

Oksentaa! Ei hyvälle näytä!, lähettelin viestejä Jiille, joka lähti tuomaan puhtaita vaatteita.

Vaikka järki sanoisi toista, niin helposti, kun on käynyt läpi aivoinfarktin tai läheisen syöpäkuoleman, sitä ajattelee tällaisessakin tilanteessa pahinta. Että minun lapsella on nyt aivan varmasti se Korona ja pahinta laatua.

No ei onneksi ollut. Yritän kai tässä sanoa, että sairauksia ja niiden mahdollisuutta sopii kunnioittaa, mutta pyrin välttämään yhä kaikin keinoin turhaa pelkoa, vaikka se on jollain tavoin läsnä selittämättömissä tilanteissa.