Yrittäjä yrittää lomailla.

Koska työnteko on ollut viimeisen neljä kuukautta hyvin katkonaista ja moni projekti siirtyi syksylle, niin ajattelin, että en viitsi pitää lomailla ollenkaan. Yrittäjän lomat ovat aina omanlaisiaan, kun sen ansiot on jollain tavalla saatava myös kokoon, jotta lomailu edes onnistuu.

Keväällä kun kaikki oli pysähdyksissä, tuntui myös, että en edes tarvitse lomaa ikuiselta tuntuvan kotoilun keskellä. Minäkin halusin töihin, nähdä haastateltavia muutakin kuin tietokoneen ruudulta.

Kun kesäkuussa työtahti alkoi normalisoitua ja syksy näyttää täydemmältä kuin koskaan, niin päätin, että jos tilaisuus tulee, yritän juonia parin viikon vapaan johonkin väliin.

No se väli on tässä vähän venähtänyt, mutta huomisesta pidän viikon tauon myös sähköpostin kyyläämisestä.

Enkä suojele tällä pelkästään omaa jaksamistani, vaan myös lapsia. On nimittäin aivan järkyttävää miettiä, että he ovat koko kevään nähneet äitiään lähinnä nenä kiinni koneessa niin hetkinä, kun huomio ei ole ollut heidän tekemisissä tai kouluhommissa.

Moni etätyöläinen lienee huomannut kevään aikana saman, kun korona pakotti larppaamaan yrittäjää; kotona työskenteleminen on kokonaisvaltaisempaa. Työtä ja vapaata on vaikea erottaa, siksikin päivät venyvät. Siksi sellainen happitauko, jolloin ei tarvitse koskea tietokoneeseen edes siihen viikkoon, on henkisesti hyvin helpottavaa. Eli vastaus postauksen kysymykseen; minä ainakin raskin lomailla nyt viikon.

Varuiksi vien heti huomenna tietokoneen huoltoon, sillä i-kirjain on alkanut irrota irti näppäimistöstä joka toisella painalluksella.

Ehkä sekin on loman tarpeessa!

Elämän kesä -antaa tulla!

Elämän kesä oli joskus levotonta aikaa.

Piti kokea mökkijuhannus kaveriporukalla, juhlia lauantaisin (ja perjantaisin) Kaivohuoneella, festareilla ja sunnuntaisin Onnelassa. Arkisin oli edistettävä tulevaa uraa kesätöissä, mutta ehdittävä myös Hietsuun, Uimastadionille, terassille, kaverin isän veneelle, minigolfaamaan ja joka paikkaan kaikkien kanssa, ettei hetkeäkään tästä ainutlaatuisesta elämän kesästämenisi ohi.

Sitten tulee kesiä, jolloin elämän keskipisteenä ovat vuorostaan omat lapset, mökkikyläilyt eriperheillä, panvaihdot, pelastusliivit, piltit ja maissinaksut.

Huvipuistot, korkeasaaret – noiden pienten ihmisten ensimmäiset kesät ja kerrat.

Heidän elämänsä kesät. 

Kesät jolloin tehdään lapsuusmuistoja.

Kuopukseni täyttää elokuussa viisi, esikoinen 12. Keskimmäinen tammikuussa jo kahdeksan. Viime kesänä nuorinkin alkoi viihtyä yhä enemmän pihassa kavereiden kanssa, esikoiselle ne tuntuvat nyt olevan elinehto. Kesäkuun hellepäivinä vanhimpia lapsia saattoi nähdä päivän aikana vain vilaukselta ruokapöydässä.

Olen onnellinen, kun näen että hekin ovat.

Tänä kesänä olen vasta oivaltanut, mistä ohikiitävä melankolinen olotila kesäöinä tulee. Elämän kesät ovat nyt erilaisia. Mutta silti ne ovat yhä vain minun elämän kesiä.

Eikä siihen tarvita jatkuvaa pää jäässä juhlimista vippijuhlissa. Se on sitä, kun saa hellepäivän päätteeksi pulahtaa uimaan vielä viilentävään veteen. Istua kesäyössä terassilla hiljaisuutta kuunnellen. Tai joskus maailmaa parantaen. Ymmärtää luonnon henkeäsalpaava kauneus.

Niin kliseistä kuin se onkin, haukon usein henkeä ja hoen perheelle pyöräretkellä peltojen keskellä; katsokaa nyt miten törkeän kaunista. Maagisen kaunista. Niin kaunista, että en haluaisi luopua tästä kaikesta koskaan.

Minun elämäni kesästä.