En voi uskoa, että minulla on tänään kymmenenvuotias lapsi!

Tuntuukohan yhtä epätodelliselta, kun lapsi pääsee ripille tai ylioppilaaksi? 

Lähdin synnyttämään synttärisankaria kymmenen vuotta ja yksi päivää sitten aamulla. Raskaus oli kaksi viikkoa yliajalla. Astelin käynnistykseen Kätilöopistolle rennosti treenilaukku olalla. Luottavaisin mielin, edes aavistamatta millaista kipua tulisin seuraavan kuudentoista tunnin aikana kohtaamaan.

Mutta samalla syntyi vielä suurempi rakkaus. 

Kymmenen vuotta sitten tänä aamuna en ollut nukkunut hetkeäkään.

Yö oli ehti vaihtua aamuksi, kun ihmettelin peikkotukkaista tytärtä. Kuudelta lähettelin hormonihöyryissäni jo tekstareita, hän on täällä!

Rakkaus toi mukanaan niin suuren menettämisen pelon, että en viikkoihin uskaltanut ajaa autolla. Ajatuskin siitä, että olisin lähtenyt vauva kyydissä liikenteen sekaan, tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Olin kaveripiirien nuorin, juuri 25 vuotta täyttänyt, kun sain esikoiseni. Kun meille kävi tämä teiniraskaus, silloisessa työpaikassani vitsailtiin.

Minua raskaus ei ahdistanut, päinvastoin. Se toi kaikkeen järkeä.

Suoraan sanottuna, en tiedä missä olisin ilman esikoistani. Ennen häntä tein kymmeniä eri projekteja, osaamatta päättää, mihin keskittyisin isona. Olin elänyt toisaalta impulsiivisesti, toisaalta stressaten. Minun kohdallani lapsi pakotti priorisoimaan ja löytämään merkityksellisimmät asiat.

Tuntuu oudolta ja ihanalta, että tänään hän on kymmenen.

Oudolta siksi, että ihan pelottaa, miten vuosikymmen on voinut todella mennä näin nopeasti. Ja myös siksi, että hyvin suurella todennäköisyydellä tyttö asuu meidän kanssa vähemmän aikaa, mitä hän on tähän asti asunut.

Ihanaa siksi, että uskallan varovaisesti todeta hänestä tulleen reilu, hauska ja oikeudenmukainen tyyppi. Ja on luonnollista, että elämä menee eteenpäin.

Eilen juhlistimme syntymäpäivää vähän ennakkoon ja kävimme katsomassa kahdestaan Mamma Mia!- Here we go again  -elokuvan. Etappi oli sinälläänkin merkittävä, että elokuva oli ensimmäinen niin sanotusti aikuisten elokuva, jonka molemmat jaksoimme katsoa.

Leffa selkeytti Donnan (nuorena Donnana maaginen Lily James) nuoruutta, ja sitä miten hän päätyi synnyttämään kreikkalaisella pikkusaarella tyttärensä Sophien (Amanda Seyfried) ja perustamaan sinne majatalon. Ja vaikka kyseessä oli taas ABBA:n kappalein rytmitetty fiktiivinen teos, niin kyynelhanani aukesivat isosti.

Miksi kaikki itkevät täällä?

Tätä tyttäreni ihmetteli elokuvan loppuvaiheilla. En halunnut vastata hänelle, että tiedät sitten, kun sinulla on omia lapsia. Puristin vain hänen kättä. 

Kun esikoiseni oli kymmenen kuukautta, jäimme kahden. Olisi naiivia samaistua fiktiivisen elokuvan Donnaan, mutta vasta leffan aikana ymmärsin, että ottaessani lapsen yksinhuoltajuuden minäkään en pelännyt. Ainoastaan toimin.

En kunnostanut kreikkalaista majataloa, mutta otin viiden huoneen ja keittiön rivitalopätkän asuntolainan omiin nimiini. Kiitin intuitiota, että olin tehnyt töitä koko äitiysvapaan ajan. Ikinä ei kannata rakentaa elämäänsä toisen varaan. 

Päätin, että lapseltani ei puuttuisi mitään.

Eikä toivottavasti näin käynytkään.

Isänsä lisäksi hänkin sai lopulta kaksi tärkeää isähahmoa elämäänsä, kun hän oli vuoden.

Hän ei edes muista elämää ilman nykyistä puolisoani ja appiukkoani, pappaa, jotka ovat aina rakastaneet tyttöä kuin omaansa. Läheisten joukko on kymmenessä vuodessa kasvanut tytön mukana. Olen siitä ja hänestä suunnattoman kiitollinen.

Lue myös: Lasteni isät ystävystyivät

                 Suomen Mamma mia! -musikaali on oodi keski-iälle

Viime jouluna pidin viikon sometaukoa. Siis löin satasen vetoa mieheni kanssa, että voinko olla ilman Instagramia ja Facebookia viikon.

Pystyin siihen, mutta huomasin addiktoituvani tuona aikana enemmän verkkolehtiin. Jostainhan tietoa on saatava! 

Tällä kertaa, kesälomani viimeisellä viikolla, sometaukoni kaatui heti ensimmäisenä päivänä, kun luin laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitosen menehtyneen.

Hän oli ollut mielessäni pitkin kevättä. Sen jälkeen, kun Uusi päivä -sarja tiedotti, että hän jää sairauslomalle ja rooliin tulee toinen näyttelijä, arvelin, että tilanteen on pakko olla vakava. 

En tuntenut häntä muuten kuin haastateltavana ja työtuttuna, mutta tiesin että hänen työmoraalinsa oli korkea. Ja elämänasenne jotain sellaista, josta aika monella olisi paljon opittavaa. Minullakin.

Pysähdyin uutisen äärelle hetkeksi. Konkreettisesti. Huusin sen alakerrassa touhuavalle äidille. Syke nousi, vähän oksetti.

Mietin niitä läheisiä, jotka jäivät. Mietin, missä näin hänet viimeksi. Aivan kuin sillä olisi mitään merkitystä. Mutta jostain syystä tällaisen uutisen äärellä se tuntuu jotenkin tärkeältä.

Vuosi sitten kevät-talvella Oopperatalossa sen täytyi olla. Silloin hän ei halunnut puhua sairaudestaan. Joskus muulloin hän halusi. Ymmärrän, että kroonisesti sairastava haluaa ennen kaikkea elää, eikä voivotella.

Yksi erityisen hauska muisto oli. Sellainen, jonka uskallan kirjoittaa, koska Hanna-Riikka nauroi sille, kun sen useamman kohtaamisen jälkeen uskalsin kertoa.

11-vuotiaina, pikkukaupungin lapsina, haalimme kesälomareissuilla serkuilta vanhoja Helsingin seudun puhelinluetteloita. Ne olivat aarteita, sillä vanhoissa puhelinluetteloissa oli usein ihailemiemme tähtien puhelinnumerot (uusista ne oli tietenkin poistettu ja muutettu salaisiksi).

Vuonna 1995 CD-soittimissamme soi Taikapeilin levy ja sitä tähdittävän Hanna-Riikan numeroa ei ollut vaikea saada. Hänen äitinsä, Eva-Riitta Siitoinen toimi noihin aikoihin Uudenmaan maaherrana tai Helsingin kaupunginjohtajana, joten numero heidän kotiinsa löytyi jokaisesta luettelosta.

Eräänä alkuiltana vetäydyimme ystäväni huoneeseen ja soitimme.

Hänen äitinsä vastasi. 

Onks Hanna-Riikka kotona?

Ei ollut. Mutta seuraavalla kerralla oli. Kun hän tuli puhelimeen, meihin iski pakokauhu ja länttäsimme luurin kiinni.

”Kroonisesti sairas haluaa ennen kaikkea elää, ei voivotella.”

Kun kuulin Hanna-Riikan menehtyneen, somelakko tuntui merkityksettömältä.

Oli lohdullista lukea toisten muisteluita. Hänen ystävänsä Nina Tapion tekemä video nostatti kyyneleet silmiin. Luin kollegani tekemän viimeisen isomman jutun hänestä.

Itsekin olisi tehnyt mieli kirjoittaa jotakin, mutta taas tuli sama olo kuin talvella, kun kuulin erään alan tutun menehtyneen.

Onko minulla nyt oikeus muistella ihmistä, jota en satunnaista työtuttavuutta paremmin tuntenut? Välillä mietin, että ei kai someen kaivautuminen tällaisella hetkellä ole todellisuuspakoa tai uteliaisuutta? Voinko olla niin alhainen?

Samat kysymykset tulivat vastaan liian nopeasti eteen jo tänään.

Menin aamulla juttukeikalle, kun kaverini laittoi viestiä, että oletko kuullut? 

Sama reaktio. Syke nousi hieman, vähän oksetti. 

Onneksi haastateltava oli myöhässä. Menin ulos hengittelemään.

Viikonloppuna menehtynyt kollega työskenteli samaisessa lehtitalossa, jossa olin juuri keikalla. Olin viettänyt hänen kanssaan kyseisessä rakennuksessa lukuisia hetkiä.

Hän oli persoona, jonka maalailu palavereissa saattoi ärsyttää joitakin, mutta itse hakeuduin kaikki nuo kahdeksan vuotta, joita talossa enemmän vietin, hänen seuraansa. Aitojen ihmiset kanssa on helppo olla, jos heidän aitoutensa ei ole rasittavaa. Hänen ei ollut.

Tuli epätodellinen olo. Hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä kävellä juuri näillä käytävillä vastaan.

Mutta tietenkään hän ei kävellyt, vaan työaamu jatkui samalla tavalla kuten kaikkina muinakin aamuina. Aurinko teki kaikesta jopa oudon kepeää.

Vasta nyt kotona ehdin selailla some-kanavia. Edesmennyt kollegani ei siellä ollut, ei tainnut vanhan ajan journalistina innostua koko touhusta. 

Muutamia muisteluita löydän, mutta jotenkin tuntuu tärkeältä kirjoittaa hänestä. Ja Hanna-Riikasta. 

Lopulta kun meistä jää vain muistot. Tuskin meistä kukaan niistä pahastuu.

kuva Sanoma Magazines