Ystävyyden päättäminen on kohdallani ollut aina vuosien harkinnan tulos.

Yleensä kamelinselän katkaisemiseen on tarvittu joku viimeinen pisara. Tuo pisara on ollut suhteessa framilla paljon aikaisemminkin ja joskus on tullut se viimeinen kerta.

Näiden tarinoiden kirjoittaminen tuntuu vaikealta; muistelen kaikkia näitä vanhoja ystäviäni myös lämmöllä, eikä varsinkaan aikuisiällä ystävyyssuhteen päättämiset ole olleet helppoja päätöksiä. 

Kun ystävyyssuhteen päättää, on ollut tärkeä tarkastella myös kriittisesti itseään; teenkö tämän päätöksen oikeista syistä? 

Lapsuudenystävät ovat jännä juttu. Minulle on jäänyt peruskoulun ajoilta kuusi hyvää ystävää, kenen kanssa juttu jatkuu siitä mihin on jäänytkin. Joskus saatan heistä ulkomailla asuvien kanssa puhua vuoden aikana vain kerran Skypessä ja he tuntuvat aina silti läheisiltä.

Kahden tärkeän lapsuudenystävän kanssa kasvoimme erillemme. Toisen kanssa ylä-asteaikana, kun teini-ikä koetteli toista vähän kovemmin kuin toista.

Toisen pitkäaikaisen ystävän kanssa ero tapahtui lukioaikana.

Minulla oli hänen kanssa kahdestaan aina kivaa. Aloin jossain vaiheessa ihmetellä, miksi minulla oli hänen kanssa vaikea olo, kun paikalla oli enemmän ihmisiä. Kahdestaan hän oli myötätuntoinen ystävä, joka nosti minua tarvittaessa ylöspäin. Joskus kun paikalla oli muita, hän – joko tietoisesti tai tiedostamatta – vähätteli tekemisiäni. Olen toki tyyppinä sellainen, että puhun itsestäni aina vähän vitsaillen. Välillä mietin, että entä jos hän yrittää olla vähän kömpelösti myös läpässä mukana. Lopulta otin häneen etäisyyttä. Aloin seurustella ja pyörimme yhä samassa kaveripiirissä. 

Näin häntä satunnaisia kertoja lukion jälkeen, kun kävin opiskeluaikoina lapsuuden kotikaupungissa ja mietin joka kerta ennen tapaamista, että olenko liioitellut asiaa. Joka kerta olin tapaamisen jälkeen sitä mieltä, että en todellakaan ollut. Tämä ystävyys päättyi lopulta aika kivuttomasti, kun hän muutti opiskelemaan paikkakunnalle entisestä lapsuuden kotikaupungista. Tähän ystävyyssuhteen päättymiseen ei liittynyt lopulta mitään draamaa. Olen muutaman kerran tavannut häntä puolisattumalta ja innolla olen aina kuullut hänen kuulumisiaan. Samalla olen tiennyt, että aikuisiän sydänystäviksi meistä ei olisi.

Kaksi muuta, parikymppisenä solmittua läheistä ystävyyssuhdetta olen päättänyt nyt kolmekymppisenä.

Nyt ymmärrän, että kaksikymppisenä tietyt piirteet eivät haittaa niin paljon, kun on vauhti päällä ja kaikki etsivät enemmän tai vähemmän itseään.

Ystäväni ei ollut ihmisenä helpoimmasta päästä. Ymmärsin sen heti, kun häneen tutustuin. Tutustuin samalla vähän isompaan kaveriporukkaan ja pystyimme välillä terapoimaan toisiamme, jos kyseinen tyyppi oli hankala. Teimme yhdessä kaikki pienimuotoisesti töitä ja olimme tekemisissä välillä pitkiäkin aikoja keskenämme. Siinä kasvoi väkisinkin yhteen.

Tämä ystävämme oli alkuun porukan yhdistävä, mutta välillä myös hetkessä tunnelman lyttäävä tyyppi. Ystävä teki joskus ohareita ja valehteli välillä aika uskomattomiakin juttuja. Toisaalta hän oli fiksu ja yksi hauskimmista tuntemistani ihmisistä. Ymmärsin myös traagiset syyt, miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi.

Ehkä jollakin tavalla nähdä ja vaalia hänessä näitä hyviä puolia, vaikka näin kuinka monet ihmiset ottivat häneen etäisyyttä. Itse laitoin ystävyydelle lopullisen pisteen vasta kolmekymppisilläni.

Koska menin samana vuonna naimisiin ja edessä oli myös jonkunmoiset polttarit, kutsuin kolmekymppisilleni reilu parikymmentä tyttökaveriani grillaamaan ihan vain pääkaupunkiseudulta. (olisi ehkä ollut liioiteltua kutsua ulkomailta tai eri puolilta Suomea juhlimaan meikäläistä kolme kertaa puolen vuoden sisään.)

Juhlapäivänä sää oli karmea, satoi vettä. Tämä ystäväni aloitti ohareiden tekemisen jo päivällä hyvissä ajoin. Hänen sairastumisensa vaativat aina vähintään ambulanssikyytiä ja hänelle tapahtuneet asiat olivat usein joko a) lääketieteellisesti mahdottomia tai b) hän oli toipunut niistä uskomattoman nopeasti.

Kun yhteisiä ystäviämme tuli juhliin, sanoin, että ehkä minäkin alan olla kyllästynyt tähän. Minun oli mietittävä tuossa tilanteessa myös tytärtäni, millaisten läheisten aikuisten verkostoa haluan hänelle?

Kun tyttäreni syntymäpäivät lähestyivät loppukesästä, ystäväni ihmetteli, miksi kutsua ei kuulunut. Kysyin sopivaa aikaa soittaa, puhua rauhassa.

Puhelun aikana kerroin, kuinka hänen jatkuvat valheensa olivat loukanneet ja olisin tukena, jos hän haluaisi puhua asiasta. Edelleen hän kielsi kaiken. Sanoin lopulta suoraan, että siinä tapauksessa en voisi olla hänen kanssa enää tekemisissä. En luottanut häneen.

Koen toki, että anteeksianto ja armollisuus ovat ystävyyssuhteessa tärkeitä – molempiin suuntiin. Mutta jos jossain vaiheessa huomaa, että tietyt asiat, jotka koen epäoikeudenmukaisina eivät muutu, niin sitten olen onneksi uskaltanut lähteä toiseen suuntaan.

Yksi ystävä, joka oli läheinen minulle parikymppisenä, oli opiskeluaikoina tavattoman pihi. En kiinnittänyt siihen huomiota, sillä kaikkihan joutuivat pihistelemään tuolloin tonnikalalla ja makaronilla. Kun aloitimme työelämässä sama linja kuitenkin jatkui. Enempää yksityiskohtia erittelemättä, piheys alkoi saada jo koomisia piirteitä.

Piheys ei sinällään minua haittaa, mutta jos pihistelet toisen kustannuksella, niin että otat, mutta et ole ikinä valmis antamaan omastasi, niin se on silkkaa itsekkyyttä.

Lisäksi ainoa asia,mikä häntä tuntui kiinnostavan on lähimmä materia ja siitä puhuminen. Vaikka täysin antimaterialisti en olekaan, se ei oikein riittänyt minulle enää ystävyyden sisällöksi.

Mieheni mielestä olen ollut armoton, kun olen päättänyt nuo ystävyyssuhteeni, vaikka hän on ymmärtänyt niihin liittyvät syyt. Päätökset ovat olleet varmasti osaltaan myös itsekkäitä; kun ystäviä ehtii muutenkin tapaamaan harvoin, miksi näkisit tuona aikana ihmisiä, joihin et luota tai joiden seurassa oleminen ärsyttää enemmän kuin antaa?

Toisaalta koen olevani onnekas, että elämässäni on niin monta läheistä tyyppiä eri elämänvaiheista. Oli aikamoinen palapeli yrittää saada heidät kaikki samaan kuvaan. En kehtaa edes kertoa, kuinka monta tuntia käytin yöllä aikaa tuon kollaasin kokoamiseen. 

Lopulta jätin serkkuni Karon edustamaan kuvaan muita rakkaita ja läheisiä serkkuja (omia ja miehen), joiden kanssa vietämme perheittäin paljon aikaa. Mieheni kaveripiiristä olen saanut monta läheistä tyyppiä elämääni, meidän pojan kummit Katri ja Nipa edustavat kollaasissa kaikkia heitä. Riikkis (jonka kanssa lopulta päätimme rakentaa perheidemme talot vierekkäin) edustaa kaikkia läheisiä tyyppejä, joihin olen tutustunut ja ystävystynyt täällä Järvenpäässä. Kati edustaa kaikkia työkavereita, joiden kanssa näemme paljon vapaallakin.

Teille ja kaikille muille, mitä parhainta ystävänpäivää <3

Kello kolme torstai-iltapäivänä istun jäähallin puupenkillä katsomossa ja vilkuilen läppärini yli jäälle uteliaana ja pelokkaana.

Numero 41 on yli päätä lyhyempi kuin suurin osa kentällä viilettävistä, ja pelitilanteissa saa kamppailla täysillä elintilastaan. Nyt se vääntää kulmassa kiekkoa puolta suuremman tyypin kanssa – ja tippuu polvilleen, kun voima tai taito ei riitä voittamaan kiekkoa. 

Käännän katseen läppäriin. Valmentaja on järkevän tuntuinen tyyppi, kyllä hän sanoisi, jos tämä olisi liikaa juuri kuusi vuotta täyttäneelle. Kyseessä on usean ikäluokan vapaaehtoinen jääkiekon taitojääharjoitus, joukkueen omissa harjoituksissa tasoerot ovat pienempiä. Ja tänne poika joulun on jälkeen halunnut tulla. Ja minä olen yrittänyt järjestää torstaini sen mukaan minkä töiltäni olen pystynyt.

Enkä ole ainoa. Ennen kolme jäähallin edustalla on muitakin juoksevia äitejä ja isejä, osa vielä työunivormuissaan. Varusteita jälkikasvun ylle jumppaa myös useampi mummu ja pappa. Niinä hetkinä en voi olla miettimättä eläkesäästäjäisääni, joka suunnitteli jäävänsä kuusikymppisenä eläkkeelle. 

Poika tuntuu saaneen vanhempien pelikavereiden luottamuksen, nyt hänelle syötellään. Viimeinen maali on hieno, se menee suoraan ylämummoon, kuten hän kohta autolle kävellessä minulle selvittää.

Siinä puupenkillä se iskee. Vahva tietoisuus siitä, että täällä isä olisi jos eläisi.

Hakisi pojan ajoissa päiväkodista, eikä heidän tarvitsisi ikinä juosta läpi jäähallin ovelle vievän suoran ja hoputtaa pukemaan pojan ziljoonaa varustetta nopeammin. 

Ja ylpeä ukki olisi, niin ylpeä.

Näkökenttä sumenee kyynelistä. Uppoudun tiukemmin läppärini taakse.

Poika tekee neljännen maalinsa, mutta ei nykyään vilkuile enää kesken harjoituksen minuun. Istun katsomossa niin korkealla, että ei hän kyyneleitä erottaisikaan. Hävettää jos toiset vanhemmat huomaavat. 

Kaikki katsovat onneksi kentälle.

Viime kesänä kaipasin isää jalkapallokentän reunalla, kun poika teki ensimmäisen maalinsa turnauksessa. Minä muistan vain leveän virnistyksen, kun hän kääntyi ja katsahti minuun ennen kuin peli jatkui. Heilutin kättäni ja näytin peukkua. Yritin pitää kyyneleeni aurinkolasien takana.

Isä, voi kun olisit näkemässä. 

En tiedä, onko poika hyvä, mutta hän on tammikuun lapsena pärjännyt hyvin vuotta vanhempien kanssa kanssa. Eikä sillä, pärjäämisellä olisi isälle merkitystä. Hän hengittäisi tätä ilmapiiriä, näitä pelejä, nyt kun hänellä olisi viimein aikaa.

Osaan nähdä isän niin elävänä viereeni puupenkille, hieman etukenossa kyynärpäät polviin nojaamassa, kädet ristissä katse kaukaloon päin. On se ketterä kaveri.

Niin hän pojasta sanoisi.

Isäni oli urheiluhullu, joka katsoi viimeisinä elinkuukausinaan kotona mieluummin lentopallon MM-kilpailuija kuin istui syömään meidän kanssa yhdessä illallista. Meillä katsottiin kaikki olympialaiset ja MM-kisat lajista kuin lajista.

Yksi vuosi kun talviolympialaiset olivat toisella aikavyöhykkeellä ja ne näytettiin käytännössä yöllä. Isä, joka ei liikoja lomia pidellyt, ajoitti talvilomansa olympialaisten aikaan. Sain valvoa hänen kanssaan. Kerran joidenkin kesäolympialaisten aikaan, hän herätti minut katsomaan Jani Sievisen finaaliuintia.

Nyt kun käyn olympialaisten aikatauluja läpi, en voi olla miettimättä, miten hyvin ne sopisivat aamuvirkulle isälleni. 

Sellaista suru on kuuden vuoden jälkeen.

Se iskee yllättäen haikeutena tai jopa harmituksena. Isän syntymäpäivinä tai kuoleman vuosipäivinä en ole muistanut välttämättä koko asiaa. Mutta kun Niskasen sisarukset hiihtivät mitaleita viime talviolympialaisissa, en tiennyt itkinkö valtoimenaan ilosta heidän puolesta vai siitä, että isä ei ollut näkemässä kotipitäjänsä sankareiden menestystä. 

Ukki menetti hienoja vuosia kolmen lapsenlapsensa kanssa, joista nuorinta hän ei ikinä nähnyt. Pojan hän ehti nähdä muutaman kuukauden ajan ja kuoli sitten pojan ristiäispäivänä. 

Siksi kulunut, isän menettämä, aika konkretisoituu pojassa.

Viimeisen vuoden ajan poika on kysellyt ukista. Katsellut kuvia, joissa ukki hyppää korkeutta, pituutta ja ylittää maaliviivan ensimmäisenä.

Ää-ä olisi niiin kiva, jos ukki vielä eläisi.

Niin poika sanoi.