Kolme tarinaa ystävyyden päättymisestä

Ystävyyden päättäminen on kohdallani ollut aina vuosien harkinnan tulos.

Yleensä kamelinselän katkaisemiseen on tarvittu joku viimeinen pisara. Tuo pisara on ollut suhteessa framilla paljon aikaisemminkin ja joskus on tullut se viimeinen kerta.

Näiden tarinoiden kirjoittaminen tuntuu vaikealta; muistelen kaikkia näitä vanhoja ystäviäni myös lämmöllä, eikä varsinkaan aikuisiällä ystävyyssuhteen päättämiset ole olleet helppoja päätöksiä. 

Kun ystävyyssuhteen päättää, on ollut tärkeä tarkastella myös kriittisesti itseään; teenkö tämän päätöksen oikeista syistä? 

Lapsuudenystävät ovat jännä juttu. Minulle on jäänyt peruskoulun ajoilta kuusi hyvää ystävää, kenen kanssa juttu jatkuu siitä mihin on jäänytkin. Joskus saatan heistä ulkomailla asuvien kanssa puhua vuoden aikana vain kerran Skypessä ja he tuntuvat aina silti läheisiltä.

Kahden tärkeän lapsuudenystävän kanssa kasvoimme erillemme. Toisen kanssa ylä-asteaikana, kun teini-ikä koetteli toista vähän kovemmin kuin toista.

Toisen pitkäaikaisen ystävän kanssa ero tapahtui lukioaikana.

Minulla oli hänen kanssa kahdestaan aina kivaa. Aloin jossain vaiheessa ihmetellä, miksi minulla oli hänen kanssa vaikea olo, kun paikalla oli enemmän ihmisiä. Kahdestaan hän oli myötätuntoinen ystävä, joka nosti minua tarvittaessa ylöspäin. Joskus kun paikalla oli muita, hän – joko tietoisesti tai tiedostamatta – vähätteli tekemisiäni. Olen toki tyyppinä sellainen, että puhun itsestäni aina vähän vitsaillen. Välillä mietin, että entä jos hän yrittää olla vähän kömpelösti myös läpässä mukana. Lopulta otin häneen etäisyyttä. Aloin seurustella ja pyörimme yhä samassa kaveripiirissä. 

Näin häntä satunnaisia kertoja lukion jälkeen, kun kävin opiskeluaikoina lapsuuden kotikaupungissa ja mietin joka kerta ennen tapaamista, että olenko liioitellut asiaa. Joka kerta olin tapaamisen jälkeen sitä mieltä, että en todellakaan ollut. Tämä ystävyys päättyi lopulta aika kivuttomasti, kun hän muutti opiskelemaan paikkakunnalle entisestä lapsuuden kotikaupungista. Tähän ystävyyssuhteen päättymiseen ei liittynyt lopulta mitään draamaa. Olen muutaman kerran tavannut häntä puolisattumalta ja innolla olen aina kuullut hänen kuulumisiaan. Samalla olen tiennyt, että aikuisiän sydänystäviksi meistä ei olisi.

Kaksi muuta, parikymppisenä solmittua läheistä ystävyyssuhdetta olen päättänyt nyt kolmekymppisenä.

Nyt ymmärrän, että kaksikymppisenä tietyt piirteet eivät haittaa niin paljon, kun on vauhti päällä ja kaikki etsivät enemmän tai vähemmän itseään.

Ystäväni ei ollut ihmisenä helpoimmasta päästä. Ymmärsin sen heti, kun häneen tutustuin. Tutustuin samalla vähän isompaan kaveriporukkaan ja pystyimme välillä terapoimaan toisiamme, jos kyseinen tyyppi oli hankala. Teimme yhdessä kaikki pienimuotoisesti töitä ja olimme tekemisissä välillä pitkiäkin aikoja keskenämme. Siinä kasvoi väkisinkin yhteen.

Tämä ystävämme oli alkuun porukan yhdistävä, mutta välillä myös hetkessä tunnelman lyttäävä tyyppi. Ystävä teki joskus ohareita ja valehteli välillä aika uskomattomiakin juttuja. Toisaalta hän oli fiksu ja yksi hauskimmista tuntemistani ihmisistä. Ymmärsin myös traagiset syyt, miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi.

Ehkä jollakin tavalla nähdä ja vaalia hänessä näitä hyviä puolia, vaikka näin kuinka monet ihmiset ottivat häneen etäisyyttä. Itse laitoin ystävyydelle lopullisen pisteen vasta kolmekymppisilläni.

Koska menin samana vuonna naimisiin ja edessä oli myös jonkunmoiset polttarit, kutsuin kolmekymppisilleni reilu parikymmentä tyttökaveriani grillaamaan ihan vain pääkaupunkiseudulta. (olisi ehkä ollut liioiteltua kutsua ulkomailta tai eri puolilta Suomea juhlimaan meikäläistä kolme kertaa puolen vuoden sisään.)

Juhlapäivänä sää oli karmea, satoi vettä. Tämä ystäväni aloitti ohareiden tekemisen jo päivällä hyvissä ajoin. Hänen sairastumisensa vaativat aina vähintään ambulanssikyytiä ja hänelle tapahtuneet asiat olivat usein joko a) lääketieteellisesti mahdottomia tai b) hän oli toipunut niistä uskomattoman nopeasti.

Kun yhteisiä ystäviämme tuli juhliin, sanoin, että ehkä minäkin alan olla kyllästynyt tähän. Minun oli mietittävä tuossa tilanteessa myös tytärtäni, millaisten läheisten aikuisten verkostoa haluan hänelle?

Kun tyttäreni syntymäpäivät lähestyivät loppukesästä, ystäväni ihmetteli, miksi kutsua ei kuulunut. Kysyin sopivaa aikaa soittaa, puhua rauhassa.

Puhelun aikana kerroin, kuinka hänen jatkuvat valheensa olivat loukanneet ja olisin tukena, jos hän haluaisi puhua asiasta. Edelleen hän kielsi kaiken. Sanoin lopulta suoraan, että siinä tapauksessa en voisi olla hänen kanssa enää tekemisissä. En luottanut häneen.

Koen toki, että anteeksianto ja armollisuus ovat ystävyyssuhteessa tärkeitä – molempiin suuntiin. Mutta jos jossain vaiheessa huomaa, että tietyt asiat, jotka koen epäoikeudenmukaisina eivät muutu, niin sitten olen onneksi uskaltanut lähteä toiseen suuntaan.

Yksi ystävä, joka oli läheinen minulle parikymppisenä, oli opiskeluaikoina tavattoman pihi. En kiinnittänyt siihen huomiota, sillä kaikkihan joutuivat pihistelemään tuolloin tonnikalalla ja makaronilla. Kun aloitimme työelämässä sama linja kuitenkin jatkui. Enempää yksityiskohtia erittelemättä, piheys alkoi saada jo koomisia piirteitä.

Piheys ei sinällään minua haittaa, mutta jos pihistelet toisen kustannuksella, niin että otat, mutta et ole ikinä valmis antamaan omastasi, niin se on silkkaa itsekkyyttä.

Lisäksi ainoa asia,mikä häntä tuntui kiinnostavan on lähimmä materia ja siitä puhuminen. Vaikka täysin antimaterialisti en olekaan, se ei oikein riittänyt minulle enää ystävyyden sisällöksi.

Mieheni mielestä olen ollut armoton, kun olen päättänyt nuo ystävyyssuhteeni, vaikka hän on ymmärtänyt niihin liittyvät syyt. Päätökset ovat olleet varmasti osaltaan myös itsekkäitä; kun ystäviä ehtii muutenkin tapaamaan harvoin, miksi näkisit tuona aikana ihmisiä, joihin et luota tai joiden seurassa oleminen ärsyttää enemmän kuin antaa?

Toisaalta koen olevani onnekas, että elämässäni on niin monta läheistä tyyppiä eri elämänvaiheista. Oli aikamoinen palapeli yrittää saada heidät kaikki samaan kuvaan. En kehtaa edes kertoa, kuinka monta tuntia käytin yöllä aikaa tuon kollaasin kokoamiseen. 

Lopulta jätin serkkuni Karon edustamaan kuvaan muita rakkaita ja läheisiä serkkuja (omia ja miehen), joiden kanssa vietämme perheittäin paljon aikaa. Mieheni kaveripiiristä olen saanut monta läheistä tyyppiä elämääni, meidän pojan kummit Katri ja Nipa edustavat kollaasissa kaikkia heitä. Riikkis (jonka kanssa lopulta päätimme rakentaa perheidemme talot vierekkäin) edustaa kaikkia läheisiä tyyppejä, joihin olen tutustunut ja ystävystynyt täällä Järvenpäässä. Kati edustaa kaikkia työkavereita, joiden kanssa näemme paljon vapaallakin.

Teille ja kaikille muille, mitä parhainta ystävänpäivää <3