Miksi en voisi olla ihminen, joka ei olisi koko ajan kehittämässä mielessään jotain uutta projektia? Miksi en voisi olla ihminen, joka olisi vain puuttumatta asioihin tai yrittäisi järjestää sellaisiakin asioita, jotka ei omaan elinpiiriin kuulu (kuten sinkkukavereiden naittaminen)?

Miksi en voisi olla ihminen, joka ei jäisi miettimään ja murehtimaan jonkun sattumalta kaupan kassalla tai junassa kohdatun yksinäisyyttä tai tarinaa – johon mielikuvitus lisää aina pahimman mahdollisen skenaarion?

Voisipa olla niin, että osaisin sanoa omista rajoista ennen kuin joku raja ylittyy niin pahasti, että sanon lopulta pahasti. Osaisinpa laittaa edes joskus oman hyvinvoinnin kunnianhimoisten projektien ja merkityksettömien miellyttämispyrkimysten edelle. Voisinpa olla ihminen, joka osaisi ottaa iisisti muutenkin, kun sen pienen hetken jonkun valtavan suuren työtavoitteen täyttymistä.

Osaisimpa nauttia tästä kaikesta mitä minulla on, ilman jatkuvaa menettämisen pelkoa, tarvetta kontrolloida kaikkea.

terapian aloittaminen

Syksyn 2021 aikana minusta tuntui, että olen niin solmussa omien ajatusten kanssa, että päätin vihdoin hakeutua terapiaan. Pääsin aikanaan – siis sellaiset viistoista vuotta sitten –  ylioppilaiden terveydenhuollon kautta terapiaan, kun odotin esikoista liittyen syömishäiriööni, mutta lopetin sen kesken. Ajanhukkaa juosta itkemässä, kun on tehtävänä uraa, ajattelin 24-vuotiaana ja uskottelin itselleni, että kaikki on hyvin.

Hyvin vahvasti näyttää siltä, että saan tälle alkaneelle vuodelle Kela-tuetun terapian. Syksyn ajan maksoin terapiamaksuni itse ja se kannatti; löysin juuri minulle hyvän terapeutin, joka selvitti hyvin viisaasti jo ensimmäisellä tapaamiskerralla kaavion, miksi tunsin olevani niin hukassa, riittämätönkin. Olen vastannut niin pitkään muiden odotuksiin, että en yksinkertaisesti enää tiennyt kuka olen ja mitä itse haluan.

Tämä ei tietenkään ollut tai ole näin suoraviivaista, ei edes kaaviossa, mutta se oli alku. Alku, jota hiljalleen viime syksyn aikana purettiin ja jatketaan taas, kun päätös tuetusta terapiasta tulee tammikuun puolessa välissä toivottavasti on tullut.

2022 – minua itseäni varten?

Ei ole kenellekään uusi tieto, että kannamme mukanamme edellisten sukupolvien taakkaa ja tapoja – osa tiedostettuja osa tiedostamattomia. Yksi ensimmäisiä ajatuksia oli helpotus; ompa hyvä, että olen nyt täällä, että en jatka tätä kaavaa omien lasten kanssa.

Terapeutti sanoi, että niin, mutta nyt olet täällä vain itsesi takia. Se kuulosti ja kuulostaa jotenkin, no vieraalta. Mutta sitä opettelen tänä vuonna myöhään perjantai-iltapäivisin aina 45 minuutin ajan.

Tavoitteena vuodelle 2022 terapiassa ja noin elämässä yleensäkin säilyttää kiltteys, kunnianhimo ja usko hyvään, mutta asettaa myös omat rajat. Olla ystävällinen ja suora miellyttämättä tai loukkaamatta. Myös isommat projektit olen nyt kieltänyt itseltäni; sellaisen saan aloittaa vasta 2023, jos joku oikein inspiroiva osuu kohdalle. Minun itseni takia.

Ihania uutisia vuoden alkuun

Saimme vuoden ensimmäisenä päivänä Varpu Hintsasen kanssa ihania uutisia. Valo joka ei kadonnutkaan -kirja on ehdolla Suplan Audio Awardseissa Vuoden äänikirjaksi. Ihan todella paljon olemme saaneet kirjasta palautetta. Jos yhtään tuntuu, että Valo voisi olla sinusta vuoden 2021 äänikirja niin olisimme todella onnellisia ja otettuja, jos äänen kirjalle ehtisit käydä antamassa. Siihen menee about puolisen minuuttia ja sen voi tehdä täällä.

Onnellista vuotta 2022!

kuva Tapio Antere

Ensinnäkin kiitos! Saimme viime viikolla tiedon, että Valo joka ei kadonnutkaan -kirja on Bookbeatin mukaan vuoden 2021 4.kuunnelluin äänikirja tietokirjoista. Moni äänikirjan kuunnelleista on laittanut viestiä, että on toivonut kirjaa joululahjaksi.

Tämän suurempaa kiitosta ei tekijä voi saada, joten vielä kerran kiitos.

Paljonko kirjailija tienaa kirjasta?

Kirjoja tehdään rakkaudesta lajiin. Ansiot kirjoista jäävät niin pieniksi, että aiheen tai henkilön, josta tietokirjailija kirjoittaa, täytyy olla todella sydämen asia, että siihen tarttuu. Kirjoja tekemällä ei nimittäin tienaa.

Vuonna 2017 kirjailijan keskimääräiset tulot Suomessa olivat 11 000 euroa. Tähän oli siis laskettu apurahat. Useilla kirjoittajilla, jotka jäävät ilman apurahoja nuo tulot ovat paljon pienemmät. Enkä ihmettele, sillä kirjailija saa yhdestä myydystä kirjasta keskimäärin kolme euroa, äänikirjasta 0.80 senttiä. Jos teoksella on useampi tekijä, nämä summat jaetaan sitten heidän kesken.

Ja nämä alkavat kertyä vasta sen jälkeen, kun kustantamon maksama ennakko myynneistä on täyttynyt. Eli jos saat kustantamolta vaikka 5000 euron ennakon (jolla ainakin itse olen rahoittanut osan ajoista, joilla olen kirjaa kirjoittanut), niin tilille alkaa kertyä rahaa vasta kun noista kolmen euron kirjamyynneistä tai äänikirjakuuntelun 0,80 sentistä on kertynyt ensin tuo 5000 euroa täyteen. Olen kuullut, että ennakot voivat olla osassa kustantamoissa todella pieniä, ihan tonnin luokkaa.

Eli käytännössä kirjailija kirjoittaa täysin omalla riskillä – siitä rakkaudesta lajiin.

Usko itseesi – ja asiaasi!

Aika moni on kysynyt minulta viime aikoina vinkkejä, miten omia kirjahankkeita kannattaa edistää. Olen kirjoittanut siitä aikaisemmin täällä.

Lisäisin tähän muutaman asian. Älä myy itseäsi liian halvalla. Olen kuullut kollegoille ehdoteltavan kirjaprojekteja juttupalkkiota vastaavilla summilla. Jos kustantamo ottaa riskin, minusta siihen kuuluu myös aiheellinen palkkio tekijälle.

Toiseksi tällä alalla vaaditaan usein paljon uskoa itseensä ja omaan visioon, jos kustantamot sanovat ei ja jäät toistuvasti ilman apurahoja. Minulla oli esimerkiksi vahva usko Valon suhteen alusta asti. Myönnän, että silti kirpaisi, kun meidän nimeä ei löytynyt esimerkiksi Tietokirjailijat ry:n apurahojen saajista.

Kun katsoin paljon ennakkoammekin isompien apurahojen saajien listaa, ihmettelin, eikö tämä aihepiiri surusta olisi tärkeä, ainutlaatuinenkin? Teidänkin palautteet vahvistivat tunnetta, että tässä oli jotain, jota ei ennen ole tehty.

Kun sitten luin tietokirjailijaliitolta merkittävän apurahan saanutta kirjaa (toinen elämäkerta samasta miehestä kymmenen vuoden kirjaa) lähinnä erään miehen naisseikkailuista, ihmettelin, että mikä tämän uusi teoksen uutta tietoa luova kulma on? Näin minulle nimittäin vastattiin tietokirjaliitosta: ”valikoimme teoksia, jotka tuottavat uutta tietoa”.

Katkeroitua ei kannata

Katkeruus ei kannata. Tämän toteaa Varpukin kirjassamme, ja mietin pitkään uskallanko tästä edes kirjoittaa (vai torppaanko tällä itseltäni apurahat loppuelämäksi). Mutta nämä kaikki havainnollistavana esimerkkinä kaikille, jotka arvelevat, että kirjoilla tienaisi -edes keskivertopalkansaajan verran. Vaikka kirja olisi kuinkakin suosittu, niin tuntipalkka jää matalapalkka-alaakin pienemmäksi.

Yksi kirjasyksyn tapaus, Meri Valkaman Sinun, Margot – teos – joka voitti sittemmin Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ja jonka käännösoikeudet on myyty nopeasti useampaan maahan – jäi ilman apurahoja. Meri kertoi haastattelussa, että saadakseen kirjan loppuun, hän myi omistusasuntonsa. Meri kirjoitti kirjaa kymmenen (!!!) vuotta. Ei voi kun hattua nostaa, kirja on muuten upea!

Siksi tätä taustaa(kin) vasten jokaisen teidän palaute, mitä kirja on opettanut ja miten se on koskettanut on tärkeä. Ja samasta syystä myös on mahtava, että kirjoja ostatte ja kuuntelette. Itsellä on ainakin sellainen tilanne, että uutta kirjaa ei ole yksinkertaisesti varaa hetkeen tehdä. Mutta olen onnellinen ja kiitollinen, että Valon sain Varpun kanssa tehdä.