Kaupunginteatterin aulassa voi ottaa valokuvia Lari Halmeen, tai siis Philin, pahviversion kanssa.

Eilen ensi-iltansa saanut Helsingin Kaupunginteatterin Päiväni murmelina -musikaali lähtee kovista odotuksista.

Teatterin kaksi edellistä musikaalia; Kinky boots ja yhä ohjelmistossa oleva Pieni merenneito ovat nousseet sekä hiteiksi ja aikansa suurmusikaaleiksi. Päiväni murmelina -ohjaajana löytyy sama mies näiden kahden musikaalin takaa; Samuel Harjanne, joka on noussut eittämättä Suomessa musikaaliohjaajien kärkinimeksi.

Päiväni murmelina ei voisi osua paremmin aikaan. Alun perin elokuvana vuonna 1993 esitetyssä teoksessa meteorologi Phil Connors joutuu juttukeikalle pikkukaupunkiin raportoimaan murmelipäivästä. Todellisuudessakin Punxtatawayneyssa 2.helmikuuta järjestettävässä juhlassa ennustetaan kevään sää murmelin varjon mukaan.

Tarinassa Phil herää joka päivä tuohon samaan, helmikuun toiseen, aamuun. Ensimmäinen puoliaika on ammattiteatterin tapaan sujuvaa musikaalinäytäntöä, mutta vasta toisessa näytöksessä homma lähtee lentoon.

Lari Halme on ilmiömäinen näytellessään pieniä eleitä myöten ensin epäystävällistä ja nuivaa Philiä, joka etsii syytä, miksi ja miten juuri hänen on elettävä tämä sama päivä uudestaan. Toisessa näytöksessä myös muiden kaupunkilaisten roolihahmojen tarinat alkavat avautua, mutta Philin rooli on niin keskeinen ja kantava, että muiden tarinat jäävät pakostakin ohuemmiksi.

Päiväni murmelina on hyödyntänyt ilmeisesti Pienen merenneidon näyttämötekniikkaa, sillä tässäkin teoksessa katsojaa viihdytetään silmänkääntötempuilla, jotka tekevät muutamista musikaalin kohtauksista lähes elokuvamaisia ja viihdyttäviä.

En itse muistanut tarkasti elokuvan syvintä sanomaa, vaikka viime keväänä päivääni murmelina tuli hoettua enemmän kuin koskaan, joten koin ahaa-elämyksiä toisessa näytöksessä useaan otteeseen.

Käsiohjelmasssa kerrotaan, että joidenkin elokuvaa analysoineiden mukaan Phil viettää tuossa helmikuun toisen päivän toistuvassa aikasilmukassa 34 vuotta. Tuon tuskan, turhaantumisen, epätietoisuuden ja oivallukset ajasta, sen arvosta ja mitä  varten täällä olemme Lari Halme ja työryhmä maalaavat kokonaisuudessaan lavalle uskottavasti ja viihdyttävästi.

Uskon, että jokainen katsoja löytää musikaalin sanomasta oman merkityksensä, varsinkin jos elokuvan katsomisesta on aikaa.

Korona-aikana seurueet erottaa teatterissa toisistaan penkin välimitalla.

Kaupunginteatteri on ottanut koronarajoitukset vakavasti ja paikkoja per seurue myydään yhden penkin välein. Myös maskeja yleisöstä oli arviolta yli puolella. Korona-aika vaikutti myös loppukiitoksiin, jotka hoidettiin alta tavallista nopeammin, kun kuulutus ohjasi katsojat siirtymään turvallisesti ulos salista.. Se jäi hieman harmittamaan, sillä Lari Halme olisi ansainnut roolivedostaan seisovat aplodit.

Liput ja lisätiedot

kuva Jonna Öhrnberg

Gaalanainen suosittelee -postaussarjassa nostan ja kerron tuoreista elokuvista, teatteriesityksistä, keikoista, kirjoista, tv-sarjoista – siis kaikesta viihteellisestä näkemästäni ja kokemastani, josta olen syystä tai toisesta pitänyt. Kritiikkiäkin esitetään, mutta lähtökohtaisesti nostan esille teoksia, jotka ovat koskettaneet, viihdyttäneet ja ansainneet minusta paikkansa. 

Gaalanainen eli Emilia Saloranta esittäytyy tässä hei!

Sivuraiteilta Gaalanaiseksi!

Nyt lienee hyvä hetki todeta, että elämässä pysyvää taitaa olla vain muutos..

Näin on käynyt myös bloginimilleni, joten alkuun on hyvä tehdä kertaus. Vuonna 2011 aloin kirjoittaa Kuplia by Emilia S. -blogia tuolloin perustetussa Lilyssä. Vuonna 2017 muutin Me naisiin ja blogini nimeksi tuli Sivuraiteilla.

Ja nyt minä Emilia Saloranta, 37 vuotta, olen täällä, Vaikuttajamedialla Gaalanaisena.

Vaikka nimi saattaa kuulostaa koreilevalta, niin jokainen pidempään mukana ollut on varmasti huomannut, että siinä särähtää vahva ironia. On totta, että viimeisen neljäntoista vuoden aikana olen käynyt lähes jokaisen ensi-illan, gaalan ja toimittamani seurapiiripalstan kannalta olennaiset kissanristiäiset tai tv-ohjelmien lanseeramiset.

Mutta trendsentteri-daamin sijaan siellä haastattelee ja pyörii tämmönen mainstream-muija, jonka kiharoiden alla saattaa olla hiukset takussa toista viikkoa ja yllä on ennemmin veromodaa kuin Guccia.

Miksi sitten pyörin siellä?

Koska minua kiinnostaa älyttömästi ihmiset! Miksi ne on sellaisia kuin ovat, miten ne ovat sellaisiksi tulleet ja mitkä tapahtumat ja tilanteet elämässä ovat muuttaneet heitä?

Haastatteluja purkasessa ja kirjoittaessa tulee tarkasteltua samalla itseään. Usein haluan jatkaa punaisella matolla käymiäni keskusteluja täällä blogissa myös siksi, sillä uskon avoimuuteen ja jakamiseen.

Sen kautta voi saada vertaistukea ja saattaa antaa sitä muillekin. Uskon, että olemme täällä toisiamme varten, vaikka minulla on hypersosiaalisen puolen lisäksi vahvasti puoli, joka tarvitsee omaa tilaa ja rauhaa. Ambivertiksi kai kutsutaan.

Ehkä minun mukana pidempään heiluneet saattavat aavistaa, että Gaalanaisessa on himpun verran ironiaa; ehkä juuri siksi se tuntui blogin nimeksi omalta.

Itsensä tiivistämisen vaikeus

Itseään on vaikea tiivistää, joten ehkä helpoin tapa tutustua minuun paremmin on lukea vaikkapa kymmenen luetuinta postaustani mukanani kulkeneista kahdesta sadasta päivityksestä.

Niissä on käyty läpi, miten unelmakodista tuli orjatyöleiri, miten isäni kuoli lopulta poikamme ristiäispäivänä – tai sitten teitä on samalla tavalla kiinnostanut Antti Tuiskun areenakiertueen avauskeikan arvostelu. Tämän jälkeen olette lukeneet aivoinfarktistani, joita sain itse asiassa kaksi.Ja sitähän kaikkea elämäkin on kokonaisuudessaan; välillä kevyttä sekä hömppää, mutta välillä syvällisempää pohdiskelua.

Enkä usko, että nämä sulkisivat toisiaan pois.

Tästä kaikesta haluan jatkossakin kirjoittaa rehellisesti, joskus mukana on ripaus tähtipölyä, mutta se ei ole itseisarvo!

Kiva kun just sinä luet tätä – Ihana tutustua!

*Instagramissa minut löytää – tättädää gaalanainen -nimellä

kuvat Tiia Ahjotuli