Vierailin maanantaina uuden Bumtsibumin (ilman huutomerkkiä) kuvauksissa. Kyseessä oli ohjelman tällä erää viimeinen purkitettava jakso, ja meininki oli ajottain jos ei levoton, niin ainakin riehakas.

Jos muistat wanhasta Bumtsista humpan tahtiin huojuvan yleisön tai psykedeeliset ysärivalot, voit huokaista helpotuksesta; Bumtsibum 2.0 on todellakin ohjelman päivittynyt versio.

Kaikki ei ole niin kuin ennenkin -TOP5:

1. Lavasteet

Kuten kuvista näkyy studion yleisilme on enemmän kuin jäähallin konserttilava, tai ihan vaan keikkalava. En keksinyt näistä parempaa termiä kuin rokahtava.

2. Uusi juontaja 

Epäilin aikaisemmin, että kuinka ohjelma, joka on perustunut niin vahvasti Marco Bjurströmiin, voi ylipäätään toimia. Pelkäsin, että entä jos Kalle Lindroth alkaa vaan vaivaantuneesti veivaamaan leopardihousuissa lantiotaan? Onneksi ei ole alkanut. Hän ei (ainakaan maanantaina kuvatussa jaksossa) tanssi lainkaan, vaan hän viihdyttää yleisöä ennemmin pienen naljailun kautta. Ainakin paikan päällä näytti siltä, että huomio jakautunut enemmän kapteenien, bändin, juontajan ja kilpailijoiden kesken.

Kalle kertoi myöhemmin, että häntä vähän jännitti, sillä vieraana oli hyvä ystävä Roope Salminen.

3. Uudet kapteenit

Suomen tämän vuoden euroviisuedustajanakin nyt tunnettu Lasse Piirainen ja Heikki Puhakainen ovat oikein symppikset ja superpositiiviset kapteenit. Lasse on soittanut muun muassa Isac Elliotin bändissä ja Heikki lähtee kesällä kiertueella Jenni Vartiaisen yhtyeessä. Suomessa on paljon hyviä muusikoita.  Kiva, että Bumtsi nostaa heitä framille. 

4. Uusi bändi

Siis herra nähköön! Sitä on tullut vanhaksi, sillä en muista oliko alkuperäisessä Bumtsissa bändiä. Muistaako joku muu? Mutta Mikko Kososen johtama bändi vie biisit nextille levelille.

5. Uudet tyypit ja meininki

Pelin säännöt ovat  (yhtä tittelipeli-päivitystä lukuun ottamatta) entisellään. Vieraat ovat kymmenessä vuodessa sen sijaan lähes kokonaan päivittyneet ja koko maan musakenttä monipuolistunut. Mutta nähdään tällä kaudella myös vanhat tutut Paula Koivuniemi ja Katri Helena.

Nyt livenä vasta ymmärsin, että ei ole muuten ihan helppo homma lähteä vetämään kylmiltään melko tuttua ehkä oikeaa kappaletta.

Maanantain kuvauksissa oli esiintyjillä ja yleisöllä superhauskaa. Heittäytyminen on aina kiinnostavaa. Ja kyllä. Huomasin lopulta huojuvani kyyneleet silmissä yleisössä Sannin ja Jon-Jonin dueton tahtiin.

Bumtsibum 18.3 alkaen MTV3 -kanavalla

Kun Girls-sarja alkoi vuonna 2012, sitä ylistettiin monella tapaa vallankumouksellisena. Ensinnäkin siksi, että Hannah Horvathia näyttelevä Lena Dunham marssitti televisioon normaalivartaloisen naisen, joka ei häpeillyt näyttää muotojaan.

Toiseksi sarjaa kuvattiin kaksikymppisten, lukuisien mahdollisuuksien ja pohjattoman epävarmuuden välissä kasvavien, hahmojen sukupolven omaksi ääneksi. 

Ollakseni rehellinen, en ole aina ollut näiden "sukupolven äänten" suurin fani. Katsoin sarjaa kiinnostuksella ja vähän ihmetykselläkin ensimmäiset tuotantokaudet, mutta sitten kyllästyin Hannahin neuroottisuuteen, itsekkyyteen ja rehellisyydeksi puettuun ilkeyteen. Hahmot alkoivat tuntua liian rasittavilta, enkä halunnut edes hetkeen edes tietää, mitä heille kuuluu. 

Palasin kuitenkin nelikon luo, kun tiedotettiin, että ensi viikolla alkava kuudes kausi jäisi sarjan viimeiseksi. Katsoin nopeasti läpi neljännen ja viidennen kauden jaksot ja jäin miettimään, että onnistuivatko sarjan luoja Lena Dunham ja tytöt lopulta muuttamaan tv-maailmaa?

Kun Girls alkoi, tuuletettiin, että joko vihdoin normaalivartaloiset näyttelijät valtaavat television. Niin ajattelin minäkin. Hyvä ja hyvä! Miksi näyttelijän kuuluisi ollakaan malli? Sehän on vallan toinen työ!

Neljä vuotta myöhemmin, sarjan viidennellä kaudella, katson kun Hannah juoksee suruunsa juoksutrikoissa ja navan paljastavassa topissa. Katseeni kiinnittyi vatsaan, joka heilui askelten mukana puolelta toiselle. Tajusin sillä hetkellä, että en ole vieläkään tottunut näkyyn, jossa ei-sixpackvartaloinen juoksee napa paljaana.  

Hävetti.

Kaiken body shaming -luennoinnin jälkeen tuijotan näyttelijän hyllyvää vatsaa. 

Miksi hitossa?

Jos itse juoksisin samanlaisessa topissa, näky olisi samanlainen. Jos käytännössä lähes kuka tahansa tulisi vastaan samanlaisessa topissa…niin, mutta kun ei tule. Viisi vuotta Girlsin alkamisen jälkeen on yhä "rohkeaa" näyttäytyä vaatteessa, joka paljastaa ihoa myöten ei täydellisen tv-vartalon.

Se on minusta aika surullista.

Haluan tähän väliin puolustella itseäni ja varmaan myös monia muita. Jos Carrie Bradshaw  – tai käytännössä kuka muu television naispääroolihahmo – olisi juossut Hannahin vaatetuksessa, olisimme tuskin kiinnittäneet siihen mitään huomiota. On nimittäin normi, että pääosanäyttelijättärellä on vartalo, joka näyttää hoikalta ja treenatulta asussa kuin asussa.

Luonnossa nämä näyttelijät ovat usein epärealistisen pieniä, neljäkymmentäkiloisia taskuraketteja, jotta he televisiossa voivat näyttää normaalin hoikilta immeisiltä. Tämä "normaalihoikkuus" on sitten se naiskeho, mitä eniten bikineissä lopulta näemme – ei vain televisiossa, vaan myös mediassa ja sosiaalisessa mediassa. Ei yhtään ihme, jos oma keho alkaa jossain vaiheessa tuntua epänormaalilta ja kaikki normaali näyttää isolta.

Enkä todellakaan tarkoita sitä, ettei myös miniraketti voisi olla loistava näyttelijä. Toivoisin vain, että Hannaheja olisi televisiossa yhtä paljon kuin tosielämässä – silloin tuskin minunkaan katseeni olisi kiinnittynyt Hannahin vyötäröön.  Sillä olemmehan kaikki ja aina bikinikunnossa. 

Sen Hannah on ainakin tehnyt meille selväksi.

Girls-sarjan kuudes ja viimeinen tuotantokausi ensi-illassa HBO Nordicilla 13.2

kuvat HBO