Aina välillä minulle ihmetellään ääneen, että miten aikataulutan viikot kun mies on ulkomailla työmatkalla. Siis epäsäännölliset työt, lasten harrastukset ja muun meiningin. En kuitenkaan oikeasti ajattele näitä jaksoja minään modernina sankaritarinana, vaan ihan normaalina arkeen kuuluvana asiana, mikä ratkeaa – no oikeastaan ihan aikatauluttamalla! Viime keväästä asti olen kuitenkin katsonut, että joka päivälle jäisi edes tunti niin sanottua omaa aikaa. Siis sellaista ”jolloin ei tarvitse tehdä mitään hyödyllistä, ihan vain vaikka lukea kirjaa”, totesi life coach Johanna Koivu minulle viime syksynä. Pidin viime viikon arkipäiväkirjaa ja tein itselleni pistokokeen, toteutuvatko nuo hetket yksinhuoltaja-viikkojen aikana arjessa?

Maanantai

Avasin läppärin kello seitsemän ja vastailin maileihin. Puoli kahdeksan aikaan huhuilin pienimmän ylös (isompien lasten koulu alkoi vasta puoli kymmeneltä) ja vein hänet päiväkotiin aamupalalle. Isommat lapset olivat hereillä, kun palasin koneelle kahdeksan jälkeen. Me naiset -lehti menee maanantaisin painoon. Harvemmin maanantaisin on tapahtumia, joissa minun pitäisi juosta, joten olen korvamerkannut maanantait useimmin kotityöpäiväksi ja kuskausilloiksi.

Palautin viikonloppuna aukeaman juttuja perjantaina järjestetystä Iskelmä Gaalasta, joten odottelin vielä sihteerin kuittauksen ennen kuin karkasin tunniksi tanssitunnille puoli kymmeneksi. Suihkun kautta työpöydän ääreen. Kirjoitin loppuun hiihtolomalla aloittamani postauksen Logged in -dokumentista ja peleistä. Julkaisun jälkeen säädin kevään kuvausaikatauluja ja keikkoja. Sain myös yhdeltä asiakkaalta kuittauksen, että haluaa jutun tyypistä, jonka pressitilaisuus oli juuri aamulla (ja jota olin tarjonnut toimitukseen)! Tuntui hetken turhauttavalta alkaa säätää haastattelua erikseen, sillä olisi ollut kaikille helpompi sopia se pressin yhteyteen. Jos haastis onnistuu, niin edellisellä viikolla suunnittelemiani aikatauluja täytyy tiivistää; minun on pakko saada toinen blogipostaus valmiiksi seuraavalle päivälle, sillä loppuviikko on aika täynnä.

Kolmen jälkeen lapset tulevat koulusta, nuorempaa muistutan syömään. Vähän ennen puoli viittä nousen koneelta ja hyppäämme lasten kanssa autoon. Haemme pienimmän päiväkodista. Yleensä otamme maanantaisin kyytiin vielä pojan lätkäkaverin, mutta hän on mennyt tänään jo isänsä kyydissä. Myös toinen tytön joukkuekavereista on kipeä, joten nappaamme minibussiimme kyytiin vain yhden tytön. Jätän pojan jäähallille ja sen jälkeen ajan tytöt Hyvinkäälle voimisteluharjoituksiin. Puolen tunnin paluumatkan juttelen ystäväni kanssa puhelimessa, mikä piristää kummasti. Samoin aurinko! Ensimmäistä kertaa kuukausiin on valoissa, kun palaan maanantain kuskauskierrokselta.

Huomaan Hyvinkäällä, että kuopuksen tarhakaverin äiti on laittanut viestiä, että haluaisiko kuopus mennä sinne leikkimään. Tartun mahdollisuuteen kiitollisena. Ehdin viimeistellä ja ajastaa seuraavan päivän postauksen ja jatkaa siivousta aamulla tulevaa siivoojaa varten. Mies on Perussa työmatkalla seuraavat viikot, jonka hyvä puoli on se, että saan organisoida esisiivouken haluamallani tavalla.

Vasta puoli yhdeksältä kaikki lapset ovat kotona ja laitan pienimmän iltasadun kautta unille.  Hoputan isompia illallispöydästä vielä nostelemaan omista huoneista tavarat sängyille. Puoli kymmenen aikaan kaikki lapset ovat unilla ja menen suihkuun. Suihkun jälkeen pakkaan seuraavan päivän tavarat valmiiksi. Luen ehkä vartin verran kännykältä Suhteellisen vapaata -kirjaa, kunnes nukahdan.

Oma aika 1h 45min

Tiistai

Herään 6.30, tyhjennän tiskikoneen ja täytän sen illallisastioilla, jotta saan ne vielä pois siivoojan tieltä. Meikkaan ja herättelen kuopuksen. Isoilla on ensimmäinen kahdeksan aamu hiihtoloman jälkeen, niin soitan pientä herätellessä samalla molemmille alakertaan, ovatko he hereillä. Isot osaavat itse ottaa jo aamupalansa ja pienemmän vien aamiaiselle taas päiväkotiin. Heitän keskimmäisen lätkäkamat samalle kaverille, josta hänet haetaan harkkoihin (näin hän ehtii leikkiä myös kavereiden kanssa arkisin).

Ajan auton päiväkodilta juna-aseman lähelle parkkiin ja junaa odotellessa lähetän viikon suunnitelman toimitukseen. Olen odotellut vielä loppuviikon keikkojen vieraslistoja ja etsinyt inspiroivaa naista Radalla-palstan avaukseen. Maanantai-iltana hän tippuikin sängyssä syliini, kun selaisin somea ennen kirjan lukuhetkeä (ei somettaminen aina ole ihan turhaa)! Jaan myös kännykän kautta edellispäivänä ajastamani postauksen ja teen siitä myös Instagram-noston. Kävelen autolta junalle. Junassa suunnittelen vajaan puoli tuntia kestävän matkan haastattelukysymyksiä ja kulmia Modernit miehet -pressiä varten, jonne olen siis matkalla. Tapahtuma järjestetään Triplassa, eli siinä Pasilan aseman yhteyteen rakennetussa kauppakeskuksessa. Olen tykästynyt Triplaan tosi paljon ja pressiä kohti kävellessä mietin, ehtisinkö piipahtaa tänään jossain kaupassa..

Triplan Cinamossa näemme ensimmäisen jakson toiselta Modernit miehet -sarjan kaudelta. Se vaikuttaa hauskalta, puhutteleekin. Lupaan muistuttaa itseäni, että katson sen maaliskuun lopulla, kun sarja tulee YLE Areenaan. Pressistä menen puolijuoksua Pupu-ravintolaan lounaalle, jossa puran haastattelut ja kirjoitan ne heti lehteen sekä verkkoon.

Meillä on ollut Kukkohovin Annen kanssa ollut puhetta, että pitäisimme kirjaprojektin jälkeen oman Kiky-päivän ja tämä tiistai oli merkitty sille. Lopulta huomasimme, että realistisesti saisimme kiireiltämme järjestettyä tällä kohtaa yhteistä aikaa vain iltapäivän. Mietimme, mitä kaipasimme nyt eniten?

Lopulta päädyimme, että tarvitsimme molemmat hemmottelua, siis ihan kunnon rentoutusta. Toki myös lounas olisi kiva, että voisimme vaihtaa kuulumiset. Saimme ajan upouuden Triplan Glory for you Spa Salonki -kauneushoitolaan, jossa meille molemmille tehtiin hoitolan yksi suosikkihoidoista Kuninkaan tyttären lepohoitopaketti*. Se oli tähän tarkoitukseen ja tähän kohtaan kevättä juuri täydellinen tapa rentoutua ja viettää aikaa yhdessä.

Istuimme jalkahoitojemme ajan vastakkain omissa laiskanlinnoissa ja saimme jutella kuulumiset samalla kun varpaankynnet heräteltiin talviunilta. Kuumakivihierontojen ajaksi mekin vaikenimme. Koko vartaloon kohdistunut hieronta oli taivaallisen rentouttava! Hoito kesti melkein kaksi tuntia ja mietin, miksi en ole aikaisemmin tajunnut yhdistää tätä; ystävien tapaamista kauneushoitolassa? Toki en raski käydä hoidoissa, kun muutaman kerran vuodessa, mutta jatkossa aion jakaa ne useammin ystävien kanssa. Jos innostutte hoidosta, niin se kannattaa varata hyvissä ajoin, sillä hoitolan ajat olivat aika täynnä – varsinkin nuo kahdelle tarkoitetut.

Juttelimme vielä Annen kanssa hetken hoidon jälkihöyryissä. Kirjaprojektin jälkeen olen jäänyt hoitamaan joitakin Annen managerointiin ja haastatteluihin liittyviä asioita. Käymme ne vielä yhdessä läpi. Anne toi minulle myös testattavaksi hänen uudet Luv By Anne -ihonhoitotuotteet (joita arvon teille myös Instagramin puolella).

Hyppään lopulta Pasilassa 16.10 junaan ja haen kuopuksen päiväkodista. Siivoojan jäljiltä (joka käy meillä kerran neljässä viikossa) kotiin on aina ihana tulla! Lämmitän kuopukselle sunnuntaina valmiiksi tekemiäni ruokia ja varottelen tiputtamasta ruokaa puhtaalle lattialle. Keskimmäinen on päässyt kaverinsa kyydillä lätkätreeneihin, ja sovimme että hän soittaa, kun ovat tulleet jäältä ja menossa suihkuun. Myös esikoinen on lähtenyt kimppakyytirinkimme kyydillä jo harkkoihin, jotka ovat tänään Järvenpäässä. Laitan kuopukselle piirretyt pyörimään ja selaan somea puoli tuntia, kunnes poika soittaa, että on menossa suihkuun. Houkuttelen kuopuksen eväillä autoon (on todella ymmärrettävää, että hän ei jaksa näitä kuskausmatkoja) ja haen pojat jäähallin edestä. Heitämme kaverin kotiin ja ajan auton talliin. Pyydän poikaa laittamaan varusteet kuivumaan sillä aikaa kun laitan hänelle ruuan lämpenemään. Hän jaa syömään sitä, kun lähden pienimmän kanssa hakemaan siskon ja tämän kaverin harkoista. Olemme kaikki kotona puoli kahdeksan aikaan. Päivällisen jälkeen kurkin olan yli kun esikoinen lukee uskonnon kokeeseen ja tarkistan keskimmäisen läksyt. Luen pienimmille omat iltasadut. Puoli kymmenen aikaan kaverini soittaa ja juttelen hänen kanssa hetken puhelimessa. Luen itse taas vartin kirjaa ja nukahdan.

Oma aika 2,5 tuntia

Keskiviikko on viikon toinen kotikonttoripäivä! Yleensäkin työpäiviä on Järvenpäässä kaksi ja kolme Helsingissä. Herään aamulla 6.30 ja puran pari viikkoa sitten tekemäni kansijutun haastattelunauhan loppuun. Sitä jäi edellisellä kerralla purkamatta puolisen tuntia, joten olen seitsemän aikaan valmis. Vastailen vielä muutamiin maileihin ennen kuin herätän kuopuksen. Isoilla on taas myöhäisempi aamu. Kuopuksen vietyä menen salille 45 minuutin crossfit-henkiseen rääkkitreeniin (olen aloittanut tunnilla vuoden alussa). En pääse paikalle läheskään joka keskiviikko, mutta aina kotikeskiviikkoisin pakotan itseni fyysisesti tuonne kuululle epämukavuusalueelle. Salituntini aikana on tullut muutamia työpuheluita, joita soittelen läpi ajaessa kotiin. Käyn tullessa hakemassa Citymarketissa kirjoitus-sushia (juuri sieltä maailman parhaasta ruokakaupasta) ja täydennän ruokavarastoja. Suihkun jälkeen pääsen jatkamaan töitä klo 11.Teen ensin Radalla-avauksen, jonka tekemiseen kuluu aikaa kuvien etsimisineen pari tuntia. Siirryn tämän jälkeen sohvalta työpöydän ääreen ja aloitan pitkän jutun hahmottelemisen. Onneksi näkökulmat on sovittu jo haastattelua sopiessa, joten se mitä haastattelulla halutaan sanoa on aika selkää. Jutulla ei ole kerrankin kiire, mutta olen varannut sille aikaa vielä toisen kotityöpäivän seuraavalta viikolta. Jätän koneen auki ja pakkaan kolmen jälkeen auton keskimmäisen lätkäkamat, eväät ja ajan hänet treeneihin. Olemme harvoin kahdestaan autossa, ja on kiva kuulla päivän kuulumiset. Samalla jannu tankkaa eväitä, sillä edessä on kahden tunnin treenit.

Palaan vielä hetkeksi kirjoittamaan. Myös ulkomailla tehtävän kannen kuvausjärjestelyt ja haastatteluajankohta on nyt sumplittava mailitse. Neljän jälkeen lähden hakemaan kuopusta ja päiväkodin pihassa tulee viimeinen työpuhelu, jossa sumpiltaan erään talk show -vierailun aikataulua (ei omani!).

Kun lopettelen puhelua, pienin on ottanut jo jääkaapista karjalanpiirakoita, joita hän on voitelemassa itse. Olen varannut toista kertaa hänen elämänsä aikana hänelle kuntokeskuksen lapsiparkista oman jumpan ja kyselen varovasti haluaisiko hän mennä. Onneksi haluaa ja pääsen tuulettamaan päätä tunniksi spinningiin. Kun palaamme kotiin venyttelemme yhdessä pienimmän kanssa. Keskimmäinen on päässyt kotiin kaverin kyydissä ja lämmitän hänelle annoksen makaronilaatikkoa. Myös esikoinen tulee omista harjoituksista ja saan koko katraan vartiksi saman pöydän ääreen. Lämmitän esikoiselle viimeisen annoksen valmista ruokaa. Pienin haluaa soittaa isälle ja otamme Skypen Peruun, jossa on aamupäivä. Puhelun jälkeen laitan pienimmälle kylvyn ja käymme kaikki saunassa. Hoputtelen koko porukan hampaiden pesun kautta sänkyyn. Isommille ehdotan kirjoja käteen kännyköiden sijaan ja pienimmälle luen lyhyen iltasadun. Puoli kymmeneltä kaikki ovat unilla. Selaan itse hetken someaja käyn läpi sekä viimeistelen seuraavan päivän kansihaastattelun kysymyksiä (olen tehnyt rungon haastateltavalle niistä valmiiksi).

Oma aika 2 tuntia

Torstai

Herätys 6.30 ja päivään tulee yllättäen kahden tunnin vapaa slotti, sillä haastateltavan lapsi on kipeänä. Onneksi tälläkään jutulla ei ole kiire ja sovimme, että säädämme uuden haastatteluajan, kun tilanne rauhoittunut. Vastailen puoli tuntia aamulla maileihin, meikkaan ja herättelen lapset. Puen pienimmän kanssa samaa tahtia ja heitän hänet päiväkodille. Muistutan hoitajia, että lastenhoitaja hakee tänään tytön, sillä työkeikkani loppuu vasta viideltä Helsingissä.

Olen varannut ajan Hypoxiin ennen peruuntunutta haastattelua ja lähden aamujunalla Meilahtea kohti. On ihana päästä treenaamaan pitkästä aikaa Hypoxia. Samaan aikaan treenaamassa on kirjailija Laura Paloheimo, jonka kanssa juttelemme pitkät tovit. Kohta sisään tulee Anne (Kukkohovi) ja Kuhdan Niina. En malttaisi lähteä pois, kun juteltavaa riittäisi, mutta lupauduin käymään toisen juttuni kansikuvauksissa, kun toisen lehden kansihaastattelu nyt peruuntui. Yleensä kansijutun tekevän toimittajan toivotaan olevan kuvauksissa mukana, mutta viime kevään jälkeen en ole priorisoinut näitä enää aikatauluissa kärkeen. Tiedän, että tiimit hoitavat hommat erinomaisesti ilman minuakin (joskus varmaan paremminkin, kun en ole koko aikaa hölisemässä paikalla), mutta toki menen jos haastateltava erityisesti pyytää tai minulla ei ole muuta. Harvemmin vain on näin. Nappaan matkalta studiolle salaatit, joista toisen vien haastateltavalle, joka istuu meikissä viimeisteltävänä. Syön itse seuroina oman salaattini ja ajattelen tuota höpöttelytaukoa samalla puolen tunnin lounastuntina. Kuvausten ollessa käynnissä avaan työkoneen ja naputtelen maileja ja rytmitän seuraavien viikkojen kalenteria. Soitan keskimmäiselle, joka on tullut ennen harjoituksia kotiin syömään, että kaikki on kunnossa. Häntä tullaan hakemaan harjoituksiin hetkenä minä hyvänsä. Esikoinen soittaa hetken kuluttua, että menee koulusta suoraan kaverilleen ja kysyy lupaa mennä käymään kaupassa. Minä halailen tiimin, joka jatkaa kuvauksia ja menen Kallioon, jossa alkamassa on Riikka Ikäheimon Stockmannin malliston esittelyä. Olen paikalla vartin etuajassa ja alan heti tehdä haastatteluja. Julkkisvieraita on nimittäin tulossa paikalle varmaan kolmekymmentä. Ehdinkin haastatella lähes kaikki reilun tunnin aikana ennen kuin näytös alkaa.

Olin suunnitellut, että kirjoitan verkkopätkät jossain Helsingissä valmiiksi, sillä lapsilla on nyt hoitaja kotona. Saankin kyydin Järvenpäähän yhdeltä keikalla olleelta jägeläiseltä kuvaajakaveriltani. Reilun puolen tunnin automatkatekee itse asiassa hyvää, kun saamme jutella omia asioitamme. Menen tekemään työt lopulta järvenpääläiseen kahvilaan, mutta minulla on teknisiä ongelmia. Tietokone ei jostain syystä lataudu ja joudun näpyttelemään loput verkkojutusta puhelimella, kun koneen akku loppuu. Saan jutun lopulta ajoissa perille verkkotoimitukseen ja lähden vapauttamaan lapsenvahdin. Kun esikoinenkin tulee kotiin, katsomme yhdessä jakson Supernanny Suomi -ohjelmaa. Annan lapsille myös proteiinipatukat ja sipsit, jotka sain päivän pressistä ja torstai muistuttaa melkein viikonloppua. Kun lapset ovat unilla, jatkan töitä. 23 pääsen nukkumaan.

Oma aika 2 tuntia

Perjantai

Aamulle on sovittu yksi asiakaslehden puhelinhaastattelu, jota alan valmistella herättyäni. Soitan haastateltavalle, kun lapset ovat koulussa. Ehdin myös kirjoittaa jutusta osan. Lähden yleensä työkeikalle yhden junan aikaisemmin, jotta varmasti ehdin. Farmin pressissä näyttää olevan lounas alussa, joten lähden junalla, jolla ehdin juuri paikalle (vaikka se on lopulta viisi minuuttia myöhässä). Junamatkan aikana suunnittelen kysymyksiä ohjelman pressiä varten, selailen osallistujien Instagram-tilejä.

Juuso Mäkilähde tekee tilaisuuden alussa osallistujille myös kysymyksiä, mikä on aina luksusta, jos aikataulu on tiivis. Itse teen haastatteluita tilaisuudessa ehkä noin tunnin. Kahdelta siirryn smoothielle kirjoittamaan jutut verkkoon. Laskeskelen ehtisinkö käydä vielä alakerrassa Stockmannin Herkussa tekemässä viikonloppuostokset niin, että ehtisin päiväkotiin hyvissä ajoin. Tämä oli siis alkuperäisessä viikkosuunnitelmassa, mutta joudun tekemään ostokset todella pikaisesti, että ehdin junaan.

Olen lopulta päiväkodin pihalla puoli viideltä. Tässä vaiheessa viikkoa olisi kiva, jos mies olisi paikalla. Muuten perjantai on harkkavapaa, mutta pojalla on lätkäjoukkueen sähly, jonka kuskailut mieheni hoitaa. Yleensä teen sillä välin jotain helppoa ruokaa (tortilloja) ja ehdin huokaista hetken, kun pienin katsoo piirrettyjä. Nyt ajelen ruuan tekemisen lomassa kaksi kertaa edestakaisin, mutta ehdin istahtaa sentään vartin verran. Juttelen kaiutin päällä mieheni kanssa samalla kun pilkon kasviksia.  Esikoinen tulee kotiin ja ronkuu yökylään, mutta olen tiukkana; perjantaina syödään nyt yhdessä! Hän jää pienimmän kanssa hetkeksi kotiin, kun käyn hakemassa pojat sählystä.

Meillä on lasten kanssa aidosti hauska, eikä yhtään kaaottinen tortilla-illallinen, vaikka he hieman nyrpistelevät jauhelihan korvaavalle kasvissekoitukselle. Ruuan jälkeen katsomme lasten puhelimilta Tik tok -videoita ja syödään jätskit. Poikkeuksellisesti en anna heidän tänä viikonloppuna valvoa, sillä seuraavana päivänä on tyttären harjoituskilpailut ja sunnuntaina keskimmäisen jääkiekkopelit Vantaalla, jonne lähtö on 6.20. Lasten mentyä unille vastailen vielä viikonlopun kuskauksiin ja kisavaatteisiin liittyviin yksityiskohtiin. Myös muutama 40-vuotissynttärilahja sekä vauvabrunssi on suunnitteilla. Samalla tulee vaihdettua kavereiden kanssa vähän kuulumisia. Ajattelin ensin, että katsoisin jonkun elokuvan, mutta lopulta puolihyödyllisessä somettelussa on hurahtanut aikaaja haluan mennä nukkumaan ennen yhtätoista.

Omaa aikaa yhteensä noin tunti

Yhteensä viikon aikana niin sanottua omaa aikaa tuli yhteensä yhdeksän tuntia. Toki se ei ollut ihan vapaata oleskelua, sillä lähes puolet ajasta meni omiin treeneihin. Kyseessä oli töiden puolesta hieman kevyempi viikko, kun ei ollut ison kannen deadlinea. Niiden muokkailut menevät välillä yötöiksi. Mitä tämän viikon perusteella mielelläni vähentäisin jatkossa, olisi vapaahetkinä some-kanavien avaaminen. Usein työasioita tai muita hoidettavia asioita tulee myös niitä kautta ja vähän turhan monta kertaa päädyin pläräämään kalenteria, kun olisi pitänyt niin sanotusti vain olla – ja sietää olemisen sietämätöntä keveyttä.

*hoito saatu, lisää tietoa täältä. Glory for you Spa Salonki löytyy Triplan lisäksi Kampista.

Kun olin 8-vuotias, minulta leikattiin lonkka. Leikkaus tapahtui ensimmäisen ja toinen luokan välisenä kesänä. Edessä oli pitkä kesäloma keppien kanssa levossa, joten vanhempani heltyivät ja meille ostettiin Nintendo! Olin pelannut naapurissa Super Mario Bros ykköstä ja tuntui epätodelliselta, että minulla laite nyt ihan omassa huoneessa – ja voisin pelata sitä käytännössä lähes milloin halusin!

Super Mario olikin sen kesän pelastus. En saanut varata jalalle – saati uida tai juosta, joten alkuviikkoina kavereita kokoontui usein meille pelaamaan. Kenttien läpäiseminen oli koukuttavaa, loppukesästä pääsimme jo kokeilemaan onneamme viimeisen kentän lohikäärmettä vastaan. Pelistä uusien paikkojen ja toimintojen löytyminen oli palkitsevaa.

Kesäloman jälkeen peli kuitenkin jo pitkästytti. Sen jälkeen pelasimme nintendoa ehkä kerran viikossa, joskus unohdimme sen olemassaolon kuukausiksi.

Olimme noin kymmenen, kun Supemario 3 -peli tuli kaverini kotiin. Pelisessioita oli taas useammin. Muistan kuinka muutaman kerran aloitimme pelata heti herättyämme ja pelasimme koko päivän. Ne olivat ihania kiireettömiä lapsuuspäiviä. Noissa päivissä pelaaminen oli kuitenkin kokonaisuudessa hyvin pienessä murto-osassa. Harrastimme kaikenlaista eri urheiluseuroissa, mutta oli kaikki maailman aika tehdä myös paljon muuta; leikkiä lähimetsässä, hypätä suksilla pulkkamäen minihyppyristä, pelata liikaa korttipelejä, sisustaa barbeille kotia, penkoa lehtiroskiksia ja katsoa Kauniita ja rohkeita. Joskus ihan parasta oli käydä yhdessä kirjastoautossa ja lukea yökylässä kirjoja siihen asti, että molemmat nukahtivat.

Poikani on nyt 8-vuotias, siis samanikäinen kuin minä aikoinaan Nintendon saadessa. Meille on hankittu muutama joulu sitten Playstation, jolla hän pelaa silloin tällöin urheilupelejä (NHL ja FIFA). Mielestäni hänen suhde peleihin on ollut terve. Joskus hän saattaa pelata niitä useamman kerran viikossa, toisinaan laite on unohtunut kuukausiksi. Ihan kuin minä supermarioni kanssa lapsena; hän pelaa änäriään välillä yksin, välillä kavereidensa kanssa. Esikoistani pelit eivät ole juuri kiinnostaneet. Meillä on Singstar, jota hän on laulanut uutuudenviehätyksen jälkeen kavereidensa kanssa ehkä kerran kaksi vuodessa. Sotapelejä meillä ei ole, koska ne ovat mieheni mielestä lyhyesti tiivistettynä saatanasta. Olen suhtautunut itsekin niihin skeptisesti. Ensinnäkin niiden väkivaltaisuuden vuoksi. Toiseksi en halua että lapsi koukuttuu peleihin liiaksi, kun ruutuaikaa tulee jo pelkästään kännykällä olosta.

Kun ensimmäinen luokka alkoi viime syksynä, poika alkoi puhumaan yhä useammin Fortnite-pelistä. Siihen asti peli oli näkynyt meillä lähinnä tansseina, joita pelin kautta on lanseerattu (ymmärtääkseni juuri flossaus on levinnyt Fortniten kautta). Luulinkin alkuun, että kyseessä on joku näistä hyvän mielen aktiivipeleistä, kunnes kävin lukemassa pelin esittelyn: Maailma on tuhoutunut, vain 2 prosenttia väestöstä on elossa, jotka eliminoivat toisiaan ampumalla. Ei kiitos.

Syksyllä Fortnite tuntui kuitenkin tulleen osaksi lähes kaikkien pojan kavereiden elämää. Peli- ja ulkoilukaverit pihoilta vähenivät. Lapsi kipuili asian kanssa muutamia kertoja, mutta kun yleensä keksivät porukalla muuta tekemistä, annoin asian olla. Kun koulun joulujuhlan näytelmässä tonttu totesi, että aiomme pelata koko joululoman Fortnitea ja koko lapsilauma hörähti nauramaan, mietin että onko pelin pelaaminen sittenkin sukupolvikokemus? Jääkö lapsi paljosta paitsi, kun peliä ei meillä ole? Jääkö hän joidenkin kaveriporukoiden ulkopuolelle? Lopulta lupasin harkita asiaa, ehkä kesäloman alussa, jos kouluhommat sujuisivat mallikkaasti.

Nyt sitten hiihtolomalla katsoin Yle Areenan Logged in -dokumentin. Kiitelty ja kauhisteltu dokumentti kertoo viidestä syrjäytyneestä suomalaisesta nuoresta miehestä. Heidän kohtalossa itkettää kaikkia yhdistävä tekijä; kiusaaminen (on se nyt ihme, että sitä ei saa tällä tieto-taidolla kitkettyä pois!!!). Ja kauhistuttaa arjen hallinnan ongelmat (homehtuneet patjat, lattiasta kattoon sotkuiset asunnot, vuorokausirytmin puuttuminen) sekä peliriippuvuus, jonne kukin heistä vajoaa yhä syvemmälle ongelmien kasautuessa. Samalla katson lätkäleiriltä tullutta poikaa, joka juoksee kaverinsa kanssa ympäri asuntoa (komennan alas, kun hyppivät meidän sängyllä) ja sitten he katoavat ulos pelaamaan sählyä. Sisällä he pelaavat erän jalkapallopeli FIFA:aa ja sitten siirtyvät kylpyhuoneeseen räjäyttämään mehupurkkeja (älkää kysykö enempää). Haluaisin lapsen suhteen pelaamiseen pysyvän juuri tuollaisena; yhtenä kivoista ajanviettotavoista. Ei koko elämää ja sen rytmiä määrittävänä tekijänä.

Toisaalta, jos lapsi olisi peleihin addiktoituvaa sorttia, olisiko hän koukuttunut jo urheilupeleihin? Tosin kun kerran lapsen sairauspäivänä testasin kuinka kauan hän pystyy katsomaan Youtube-videoita (joissa pääasiassa katsotaan kun muut pelaavat) niin kesti yhdeksän tuntia, kunnes käskin sammuttaa television.

Enkä nyt tosiaan usko tai väitä, että kovin monesta tällä hetkellä paljon pelaavasta tulee niin sanotusti syrjäytynyt peliriippuvuuden vuoksi. Muutamista tullee myös pelisuunnittelijoita, jotka tahkovat miljoonia. Suurimmasta osasta varmaankin taas kelpo kansalaisia, joiden puolisot saattavat repiä jossain kohtaa hiuksia päästä, jos kumppani pelaa liikaa.

Mutta vaikka kuulostan kukkahattuilijalta kirjoitan kuitenkin; nykyajan viihdetarjonnan kanssa saa olla varuillaan. Kyllähän sitä itsekin tietää, miten vaikea on lopettaa Netflix-sarjaa kesken, vaikka järki sanoo, että aamulla on aikainen herätys. Ja on ymmärrettävääkin, että kun elämä potkii päähän niin helposti hakeutuu sellaisen tekemisen pariin, jossa viihtyy ja siitä saa lohtua.

Jokaisen pitää saada tehdä mistä tykkää, toteaa yksi Logged in -dokumentin miehistäkin. Totta kyllä, mutta sen sijaan pitää huolehtia myös ikävistä velvollisuuksista. Dokumentti puhutteli minua niin paljon, että näytin itse asiassa nyt loman päätteeksi kaksi ensimmäistä jaksoa 11-ja 8-vuotiaille lapsillemme.

Tämän takia meillä on säännöt ja äiti on tarkka pelaamisen suhteen. Ja toiseksi, tämän takia ketään ei saa jättää ikinä yksin, saati kiusata.

Muun muassa tällaisia asioita sanoin ääneen keskustelussa, jonka jaksojen jälkeen kävimme lasten kanssa.

Fortniten hankkimisesta emme tosin päässeet edelleenkään loman aikana yksimielisyyteen.

kuva YLE