Ystävyys on terapeuttista, mutta ei terapiaa.

Joulupaketteja vaihtaessa istutaan tunteja ja syödään liikaa pipareita. Puhutaan kaksi tuntia puhelimessa arki-iltana, kun lapset nukkuvat ja miehet ovat työmatkoilla. Juodaan kerran keväässä iloiset humalat ja avaudutaan. Juodaan liikaa keikalla kesäyössä ja soitetaan seuraavana päivänä mitä tapahtui?

Tarjotaan yöpaikkaa ja hoidetaan lapsia, kun maailma kaatuu päälle. Tunnetaan ystävän maku niin hyvin, että viedään tuparilahjaksi  samanlainen ulkolyhty. Yritetään pysyä yhdessä kasassa, kun elämä näyttää pelottavalta. Itketään yhdessä ilosta, kun se näyttää kauneintaan.

Se, että on ystäviä, joiden kanssa tuntuu, että aika kuluu siivillä ja juttua voisi jatkaa ikuisuuksiin – jota kliseisesti voikin, vaikka näkisi seuraavana päivänä tai vasta vuoden kuluttua.

Ystävät, joiden kanssa on viime vuonna voinut jakaa muun muassa yllä lueteltuja kokemuksia, minulla on suurimman osan kanssa takana pitkä historia.

Ennen joulupaketit tosin saatettiin vaihtaa pikkujouluhumussa. Eri paikkakunnalla asuvan ystävän kanssa puhelu saattoi kestää tenttiin lukemisen ohessa viisi tuntia (DNA:lla oli tarjous, että yhdelle tyypille sai valita puheaikaa niin paljon kuin halusi)!

Juotiin iloiset humalat joka viikonloppu ja avauduttiin! Juotiin liikaa keikalla kesäyössä ja soitettiin seuraavana päivänä, että mitä tapahtui? (jotkut asiat tiettyjen ihmisten kanssa eivät muutu) Haettiin toinen yökylään, kun sydänsurut tuntuivat musertavilta. Kierrettiin Suomea tanssikeikoilla ja juotiin liikaa energiajuomia, jotta saatiin auto pysymään aamuyöllä tiellä. Haettiin taksilla bensaa, kun se loppui kesken Länsiväylällä.

Kasvettiin yhdessä aikuisiksi, nyt kasvetaan kovaa vauhtia kohti keski-ikää.

Aito ystävyys tarvitsee paljon jaettuja kokemuksia.

Mun ystäviä yhdistää se, että osaamme kunnioittaa toistemme rajoja. Jokaisesta mun ystävästä tiedän, että he eivät dramatisoi turhaan; jos joku pyytää apua, käytän siihen aikaani mielelläni, koska tiedän että tarve ja hätä on todellinen. Olen jopa otettu jos joku ystävistä kääntyy puoleeni; pidän sitä luottamuksen osoituksena.

Draamakuningattaret ja energiasyöpöt ovat jääneet ajan myötä.

Olen ollut itse aina aika itsenäinen tyyppi ja aika usein koitan selvitä itse. Joskus tilanne on voinut  mennä ennemmin siihen pisteeseen, että ystävä ehtii huomata hätäni, ennen kuin tohdin sillä ketään vaivata. Olkoonkin, että tiedän jokaisen noista tyypeistä olevan kuulolla, jos todella olisi sellainen paikka ja tietysti olen sellaisissa tilanteissa myös ystävien puoleen kääntynyt.

Ajattelen myös, että kaikilla meillä on omat kiireemme ja taakkamme, ystävä ei saa olla henkilökohtainen terapeutti 24/7! Mun ystävät ovat sellaisia, vaikka heillä olisi kriisi päällä, niin varmasti jossain kohtaa puhelua tai tapaamista, hän haluaa tietää myös mitä mulle kuuluu. Vastavuoroisuus ja se, että haluaa ystävälle aidosti hyvää yhdistää mun ystäviä.

Hämmästyn joka kerta, miten fiksuja, pirun hauskoja ja aidosti hyväntahtoisia ne ovat. Mun rakkaat ystävät!

Hyvää ystävänpäivää!

Psst. Hotelliyön arvonta suoritettu ja arpaonni suosi minnaprusti! Huhuilen myös Instan puolella.

Yksi kiinnostavimpia blogikirjoituksia hetkeen on ollut Juliaihmisen Epäonnistumisen CV. Unohdin tosin jo koko jutun, kunnes myös Anna Liljeroos julkaisi blogissaan oman listansa kouluista ja työpaikoista sekä muista meiningeistä, jotka ovat menneet elämässä sivu suun.

Julia kertoikin postauksessa, että metodi on Princetonin professori Johannes Haushoferin, mutta sen on alun perin kehitellyt neurologi.

Tällä sosiaalisen median henkseleiden paukuttelu -aikakaudella on todella kiinnostavaa lukea ihmisten, joilla keskimäärin mielestäsi kulkee elämässä aika hyvin, epäonnistumisista. Ne kun tulevat harvemmin puheeksi, saati listatuksi.

Kun tein sitten omaa listaani, huomasin, että olen hakenut elämässäni hävettävän vähän töitä. Tai sanotaanko näin, että olen kai hakeutunut niin spesiaalialoille, ettei kilpailua juuri ole juuri ollut; kuten meitä kuvatekstienkirjoittelijoita ei ole kovin monta! En tiedä, onko varman päälle pelaaminen lopulta jonkunlaista epävarmuutta, vaikka sitäkin kyllä olen joutunut ja oppinut sietämään.

Mutta kyllä näitä epäonnistumisia tai ainakin punastuttavia tilanteita riittää ilman suurempia työnhakuprosessejakin..

Shöybisnes

1996

Suuri musikaalirooli

Hain 11-vuotiaana Iisalmen teatterin Sound of Music -musikaaliin. Koska kyseessä oli teatteri, valmistauduimme kaverini kanssa koe-esiintymiseen mielestämme viisaasti kokeilemalla erilaisia eläytymisharjoituksia. Järkytys oli suuri, kun pääsykokeessa kukin vuorollaan lauloi keskenään, toki pianistin säestämänä. En tullut valituksi, mikä ei varmaan tullut yllätyksenä laulutaitoni paremmin tietäville kanssaeläjilleni.

2003 (tai 2004)

Kesätyö tanssijana

Step Up Show School haki kesätöihin tanssijoita koe-esiintymisen kautta. En ollut vielä muuttanut Helsinkiin, mutta satuin olemaan lomalla juuri tuolloin Helsingissä ystävieni luona ja kävin samalla muutamilla tanssitunneilla – ja bongasin ilmoituksen!

Selvisin kai kokeen ensimmäisestä vaiheesta ihan kohtalaisesti, sillä pääsin jatkoon. Toinen vaihe alkoi bravuurillani, stepillä – siis lajilla, jota en ole koskaan kokeillut, enkä luonnollisesti omistanut edes steppikenkiä. Sehän meni sitten niin hyvin, että kolmas vaihe – ja laivalla cabaree-tanssijan ura –  jäi sillä kertaa haaveeksi (ystäväni joka oli koulun vastaanotossa töissä uhkaili monta kertaa, että kaivaa steppinauhani esille ja jakaa jossain – onneksi sosiaalista mediaa ei silloin ollut vielä olemassa!)

2004

Cheerleader-ryhmään pyrkiminen

Kun muutin Helsinkiin ja juoksin monta päivää antamassa erilaisia aerobic-ohjausten näytetunteja, sopimassa valmennuksia. Hain myös erilaisin tanssiryhmiin. Koska olin vähän pihalla, millaista porukkaa missäkin vaikuttaa, niin hain vähän joka paikkaan, myös reippaasti oman osaamisalan ulkopuolelle.

Selvästi tälläinen ”ei niin oma skeneä -homma” oli cheerleadingin kilparyhmä (olin tehnyt jonkun verran Kärppien cheerleadereille Oulussa asuessa koerografioita, joten ajattelin, että kyllä mää nyt nää hommat ossaan!) Mutta herra nähköön, ymmärsin heti ensiaskelilla pääsykokeessa, että enhän minä tiennyt kilpa cheerleadingista yhtään mitään!

Olin luonnollisesti ollut auditionia edellisenä iltana vielä viihteellä, josta olin mennyt suoraan Yliopistoliikunnan koulutuspäivään (jonka sopimuksen olin onneksi siinä vaiheessa jo allekirjoittanut). Sieltä suoraan riensin sitten vähän kokeilemaan erilaisia tasapompulla lähteviä cheerleading- hyppyjä, jotka olivat varmasti yhtä sulavia kuin jättiläisen tanssi. Otin lopulta tunnin treenin kannalta ja häivyin vähin äänin ennen ryhmien jakamista kotiin nukkumaan.

Koulutus

2003

Hain Jyväskylän yliopistoon ja Rovaniemen (!) yliopistoon lukemaan sosiaalityötä. Olin opiskellut vuoden Oulun yliopistossa historiaa, mutta oikeastaan lukenut ihan kaikkea muuta. Kävin enimmäkseen valtio-opin luennoilla, jossa minulle heräsi joku maailmanparannusvaihe. Luin kyllä tarvittavat kirjat, mutta koska olin ollut suhteellisen hyvä pääsykokeissa, joten vastailin kokeeseen Jyväskylässä aika itsevarmaan tyyliin.

Lähdin kokeesta suoraan junalla Rovaniemelle kokeeseen. Joskus matka on kai tärkeämpi kuin päämäärä. Matkan aikana vähän järkytyin (kai koulun pohjoisesta sijainnista). Kun olin vastannut pääsykokeen ensimmäiseen kysymykseen lopetin koko kokeen kesken. En kuitenkaan tulisi kouluun. Jälkeenpäin koko Rovaniemen keikka on tuntunut absurdilta unelta. Tapahtuiko se oikeasti?

Duunit

2006

Sitten olinkin vuorostaan kyllästynyt lukemaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa (jonne lopulta päädyin opiskelemaan yhteiskuntapolitiikkaa) pelkkiä kirjoja. Ajattelin panostaa toimittajan hommiin, joita olin jonkun verran aloitellut. Lähetin kasan työhakemuksia aikakauslehtiin, en muista tarkalleen mihin kaikkiin, mutta yksi oli ainakin Seura. Soittelin vielä muutamaan paikkaan perään, mutta en keväällä päässyt haastatteluihin.

2008 – 2020 olen työskennellyt median sekatyöläisenä, pääasiassa toimittajana. Myyn siis käytännössä juttuja ja ideoitani lehdille – jota toki myös minulla on kaikenlaisia ideoita ja pyyntöjä haastateltaville. Joka kuukausi saan ainakin yhden ei kiitoksen, joko asiakkaalta tai haastateltavalta.

2019

Ja toki ei sovi unohtaa, että hain keväällä Anne-kirjaa varten triljoonaa apurahaa, joista emme saaneet yhtäkään.

Kun tapahtumista – tai niistä epäonnistumisista- on kulunut aikaa, niin usein tuppaa ajattelemaan, että niin ei ollut tarkoitettu. Vai onko se vain joku mielen oma suojamekanismi käsitellä epäonnistumisia?

Moni epäonnistumisista on nimittän vienyt minut lähemmäs tätä pistettä, missä nyt olen. Enkä edes halua tietää, mitä sulkeutuneiden ovien taakse on jäänyt.

Mukavaa viikonloppua!

(minulla se menee Emma Gaalan merkeissä, jossa moni myös kartuttaa CV:tä – sekä virallista että tätä epävirallista)