Epäonnistumisen CV

Yksi kiinnostavimpia blogikirjoituksia hetkeen on ollut Juliaihmisen Epäonnistumisen CV. Unohdin tosin jo koko jutun, kunnes myös Anna Liljeroos julkaisi blogissaan oman listansa kouluista ja työpaikoista sekä muista meiningeistä, jotka ovat menneet elämässä sivu suun.

Julia kertoikin postauksessa, että metodi on Princetonin professori Johannes Haushoferin, mutta sen on alun perin kehitellyt neurologi.

Tällä sosiaalisen median henkseleiden paukuttelu -aikakaudella on todella kiinnostavaa lukea ihmisten, joilla keskimäärin mielestäsi kulkee elämässä aika hyvin, epäonnistumisista. Ne kun tulevat harvemmin puheeksi, saati listatuksi.

Kun tein sitten omaa listaani, huomasin, että olen hakenut elämässäni hävettävän vähän töitä. Tai sanotaanko näin, että olen kai hakeutunut niin spesiaalialoille, ettei kilpailua juuri ole juuri ollut; kuten meitä kuvatekstienkirjoittelijoita ei ole kovin monta! En tiedä, onko varman päälle pelaaminen lopulta jonkunlaista epävarmuutta, vaikka sitäkin kyllä olen joutunut ja oppinut sietämään.

Mutta kyllä näitä epäonnistumisia tai ainakin punastuttavia tilanteita riittää ilman suurempia työnhakuprosessejakin..

Shöybisnes

1996

Suuri musikaalirooli

Hain 11-vuotiaana Iisalmen teatterin Sound of Music -musikaaliin. Koska kyseessä oli teatteri, valmistauduimme kaverini kanssa koe-esiintymiseen mielestämme viisaasti kokeilemalla erilaisia eläytymisharjoituksia. Järkytys oli suuri, kun pääsykokeessa kukin vuorollaan lauloi keskenään, toki pianistin säestämänä. En tullut valituksi, mikä ei varmaan tullut yllätyksenä laulutaitoni paremmin tietäville kanssaeläjilleni.

2003 (tai 2004)

Kesätyö tanssijana

Step Up Show School haki kesätöihin tanssijoita koe-esiintymisen kautta. En ollut vielä muuttanut Helsinkiin, mutta satuin olemaan lomalla juuri tuolloin Helsingissä ystävieni luona ja kävin samalla muutamilla tanssitunneilla – ja bongasin ilmoituksen!

Selvisin kai kokeen ensimmäisestä vaiheesta ihan kohtalaisesti, sillä pääsin jatkoon. Toinen vaihe alkoi bravuurillani, stepillä – siis lajilla, jota en ole koskaan kokeillut, enkä luonnollisesti omistanut edes steppikenkiä. Sehän meni sitten niin hyvin, että kolmas vaihe – ja laivalla cabaree-tanssijan ura –  jäi sillä kertaa haaveeksi (ystäväni joka oli koulun vastaanotossa töissä uhkaili monta kertaa, että kaivaa steppinauhani esille ja jakaa jossain – onneksi sosiaalista mediaa ei silloin ollut vielä olemassa!)

2004

Cheerleader-ryhmään pyrkiminen

Kun muutin Helsinkiin ja juoksin monta päivää antamassa erilaisia aerobic-ohjausten näytetunteja, sopimassa valmennuksia. Hain myös erilaisin tanssiryhmiin. Koska olin vähän pihalla, millaista porukkaa missäkin vaikuttaa, niin hain vähän joka paikkaan, myös reippaasti oman osaamisalan ulkopuolelle.

Selvästi tälläinen ”ei niin oma skeneä -homma” oli cheerleadingin kilparyhmä (olin tehnyt jonkun verran Kärppien cheerleadereille Oulussa asuessa koerografioita, joten ajattelin, että kyllä mää nyt nää hommat ossaan!) Mutta herra nähköön, ymmärsin heti ensiaskelilla pääsykokeessa, että enhän minä tiennyt kilpa cheerleadingista yhtään mitään!

Olin luonnollisesti ollut auditionia edellisenä iltana vielä viihteellä, josta olin mennyt suoraan Yliopistoliikunnan koulutuspäivään (jonka sopimuksen olin onneksi siinä vaiheessa jo allekirjoittanut). Sieltä suoraan riensin sitten vähän kokeilemaan erilaisia tasapompulla lähteviä cheerleading- hyppyjä, jotka olivat varmasti yhtä sulavia kuin jättiläisen tanssi. Otin lopulta tunnin treenin kannalta ja häivyin vähin äänin ennen ryhmien jakamista kotiin nukkumaan.

Koulutus

2003

Hain Jyväskylän yliopistoon ja Rovaniemen (!) yliopistoon lukemaan sosiaalityötä. Olin opiskellut vuoden Oulun yliopistossa historiaa, mutta oikeastaan lukenut ihan kaikkea muuta. Kävin enimmäkseen valtio-opin luennoilla, jossa minulle heräsi joku maailmanparannusvaihe. Luin kyllä tarvittavat kirjat, mutta koska olin ollut suhteellisen hyvä pääsykokeissa, joten vastailin kokeeseen Jyväskylässä aika itsevarmaan tyyliin.

Lähdin kokeesta suoraan junalla Rovaniemelle kokeeseen. Joskus matka on kai tärkeämpi kuin päämäärä. Matkan aikana vähän järkytyin (kai koulun pohjoisesta sijainnista). Kun olin vastannut pääsykokeen ensimmäiseen kysymykseen lopetin koko kokeen kesken. En kuitenkaan tulisi kouluun. Jälkeenpäin koko Rovaniemen keikka on tuntunut absurdilta unelta. Tapahtuiko se oikeasti?

Duunit

2006

Sitten olinkin vuorostaan kyllästynyt lukemaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa (jonne lopulta päädyin opiskelemaan yhteiskuntapolitiikkaa) pelkkiä kirjoja. Ajattelin panostaa toimittajan hommiin, joita olin jonkun verran aloitellut. Lähetin kasan työhakemuksia aikakauslehtiin, en muista tarkalleen mihin kaikkiin, mutta yksi oli ainakin Seura. Soittelin vielä muutamaan paikkaan perään, mutta en keväällä päässyt haastatteluihin.

2008 – 2020 olen työskennellyt median sekatyöläisenä, pääasiassa toimittajana. Myyn siis käytännössä juttuja ja ideoitani lehdille – jota toki myös minulla on kaikenlaisia ideoita ja pyyntöjä haastateltaville. Joka kuukausi saan ainakin yhden ei kiitoksen, joko asiakkaalta tai haastateltavalta.

2019

Ja toki ei sovi unohtaa, että hain keväällä Anne-kirjaa varten triljoonaa apurahaa, joista emme saaneet yhtäkään.

Kun tapahtumista – tai niistä epäonnistumisista- on kulunut aikaa, niin usein tuppaa ajattelemaan, että niin ei ollut tarkoitettu. Vai onko se vain joku mielen oma suojamekanismi käsitellä epäonnistumisia?

Moni epäonnistumisista on nimittän vienyt minut lähemmäs tätä pistettä, missä nyt olen. Enkä edes halua tietää, mitä sulkeutuneiden ovien taakse on jäänyt.

Mukavaa viikonloppua!

(minulla se menee Emma Gaalan merkeissä, jossa moni myös kartuttaa CV:tä – sekä virallista että tätä epävirallista)