Kun tapasin presidentti Niinistön ensimmäisen kerran

Presidentin virkaanastujaiset alkavat puolilta päivin eduskuntatalolla. Toimittajan on vähän vaarallista tällaista kirjoittaa, mutta ehkä näin toisen kauden (kolmannelle kun ei voi enää virallisesti pyrkiä) alkaessa voin tunnustaa, että Sauli Niinistö on minun presidenttini.
Suoraselkäinen, karismaattinen, epäitsekäs ja luotettava.
Moni (politiikko) haluaa antaa itsestään tällaisen kuvan, mutta Niinistö ei ole antanut olettaa olevansa tällainen – vaan hän on teoillaan olevansa tällainen, niitä kuitenkaan itse alleviivaamatta.
Teoilla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, kun Niinistö eduskunnan puhemiehenä antoi puhemiehen palkkiot hyväntekeväisyyteen, nyt hän torppasi presidentin palkan korotuksen.
Valtionvarainministerinä ja eduskunnan puheenjohtajana hän piti tiukkaa kulukuria ja hänen ministerikaudella valtion velka laski melkein puolella.
Niinistö on lisäksi vilpittömästi yrittänyt selvittää keinoja koulukiusaamisen ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Hauska esimerkki sattui vuosi sitten Linnan juhlissa, kun kyselimme Robinilta, mitä presidentti oli sanonut hänelle kättelyssä.
”Hän halusi, että menen keskustelemaan hänen kanssa koulukiusaamisen lopettamisesta. Mutta en yhtään tiedä, minne minun pitäisi nyt täällä mennä”, luonnonlapsi poppari selvitti ja katseli ympärilleen ensimmäisissä juhlissaan.
Kolmisen kuukautta myöhemmin luin #kannustusryhmästä. Kampanjan, jonka Niinistö oli pistänyt pystyyn Robinin ja Diandran kanssa kiusaamisen vähentämiseksi. Niinistö kutsui myös viime vuonna kiusaamiseen rohkeasti puuttuneita nuoria Linnan juhliin.
Ja kuinka moni olisi uskaltanut jättää supersuositun Lennu-koiran vaalikaranteeniin? Sauli jätti, samoin raskaana olevan puoliso Jenni Haukio, loisti poissaolollaan vaalikentillä. Kansaan menevien vaaliaseiden jättäminen kotiin osoitti suoraselkäisyyttä, jota ihailen, vaikka niin kovin mielelläni olisin toki viihdetoimittajana heitä julkisuudessakin katsellutkin. Näin Sauli näytti, että hän riittää presidentiksi ihan itsenään.
Jos nyt vielä vähän hehkutan, niin huokaisin myös helpotuksesta Saulin jatkokauden varmistuttua, että minulla on turvallisempi olo, kun maata johtaa tyyppi, jolla on auktoriteettia myös idän suuntaan ja järkevää malttia.
Mutta niin. Ensitapaamiseni tämän silloisen eduskunnan puhemiehen kanssa vuonna 2007 ei ollut kovin mairitteleva. Oli jonkun kustantamon julkaisujuhlat ja Niinistö oli paikalla, sillä häneltä oli julkaistu vasta Hiljaisten historia -teos.
Minä vasta aloittaneena toimittajana pääsin hänen kanssa jutuille sattumalta, kun hän oli lähdössä juhlista pois. Todennäköisesti hän oli poistumassa heti pippaloista ensimmäisten joukossa..
”Puhemieheltä voisi varmaan saada muutaman kommentin, kun ihan kirjakin on julukastu” (alan aina puhumaan savoa, jos olen hermostunut haastattelutilanteessa).
”Hmpph, jos nopeasti sitten”, Niinistö sanoi ja sytytti tupakan.
En muista haastattelusta enää muuta kuin, että Niinistön lyhytpuheisuus nauratti silloisia työkavereitani, kun sitä myöhemmin matkin. Kovin monella sanalla hän ei kysymyksiini vastannut, vaikka kuinka olin vuoroin asiallinen, vuoroin yritin imarrella (ja varmaan puhuin yhä liikaa savoa). Sale tuprutteli siinä tupakkaansa ja oli sen oloinen, että tässä olisi jotain tärkeämpääkin tekemistä.
Eikä minua oikeastaan edes ärsyttänyt, huvitti vain. Kun tuollainen lahjomaton kaveri se meidän Sauli taitaa olla.
Virkaanastujaisten ohjelma tänään (TV1 ja YLE Areena):
Klo 12.00 Eduskunnan täysistunto alkaa
klo 12.30 Tasavallan presidentti tarkastaa kunniakomppanian Eduskuntatalon edessä.
klo 12.40 Presidentti Niinistö siirtyy Presidentinlinnaan, jossa hän tervehtii kansalaisia Presidentinlinnan parvekkeelta
klo 13.30 Presidentti Niinistö tapaa diplomaattikuntaa peilisalissa, Valtiosalissa kuullaan pääministerin puhe tasavallan presidentille sekä tasavallan presidentin puhe.
Tilaisuus päättyy viimeistään kello 14.30.
kuva: Me Naiset/Jonna Öhrnberg
Miksi vasta muistutus elämän toisesta ääripäästä saa muistamaan arjen kauneuden?

Heräsin aamulla valmiiksi väsyneenä edellisestä viikosta sohvalta, johon nukahdin. Ärähtelin lapsille, jotka tilailivat aamupalaa, että herätäänkö nyt ensin.
Kävin päässäni läpi jääkiekkovarusteiden sijaintia, jumppapukujen puhtausastetta. Laskin montako tapahtumaa ja kuskaskierrosta heitämme tänään samalla, kun katson pienimmän kanssa muumikirjaa. Blogikin jäi eilen kesken, pakko löytää päivästä joku väli tehdä töitä.
Tunnin kuluttua mies päästi minut nukkumaan vuorostaan tunniksi.
Sen jälkeen torkutan ja kurkin epätoivoisena puhtaiden pyykkien kasaa, joka on seissyt makuuhuoneen lattialla toista viikkoa. Onkohan siinä mitään sopivaa äiti-lapsi -jumppaan. Tiedän, että piristyn, kun saan lapsen rattaisiin ja pääsen hölkkäämään kohteeseen, mutta jotenkin ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu ylivoimaiselta.
Anna itselleni luvan olla kännykällä seuraavaan torkkuun, vaikka siitä seuraakin kiire.
Näen sen heti Facebookin avaamisen jälkeen. Joku on kuollut. Kylmä hiki nousee pintaan. Todennäköisesti joku, jonka minäkin tiedän. Aiheeseen liittyviä postauksia on niin monta.
Pian se löytyykin. Aika pysähtyy.
Hetkeksi.
Mies avaa oven. Karavaanin pitäisi lähteä liikkelle.
Arvaa mitä? Muistatko?
Mieskin muistaa, vaikka istuivat iltaa joskus vain ohimennen jossain työtilaisuudessani.
Kysyn kaveriltani, mitä on tapahtunut.
Olen järkyttynyt ja surullinen.
Miten parhaassa iässä olevia työtuttujani on menehtynyt yhtäkkiä puolen vuoden sisään näin monta?
Avaan menehtyneen Facebook-profiilin. Hävettää. Hän on käynyt mielessäni vuoden aikana muutaman kerran, mutta ei niin paljon, että olisin vaivautunut tsekkaamaan hänen profiilinsa.
Tsekkaan sähköpostit. Viimeinen mailiketjumme on puolentoista vuoden takaa. Sen jälkeen en tainnut häntä nähdä. Mietin kyllä muutaman kerran, että onkohan hän vaihtanut alaa. Ilmeisesti ei ollut.
Lauantain arkisuus ei tunnu taas niin ylivoimaiselta. On etuoikeutettua elää. Miksi aina pitää saada muistutus elämän toisesta ääripäästä, jotta muistaa arkisenkin kauneuden.
Näin iltapäivällä blogipostaus uudesta tv-sarjasta tuntuu taas tällaisten uutisten jälkeen turhanpäiväiseltä.
Sosiaalisen median aikakaudella, olen menettänyt isäni ja molemmat mummoni. Kaksi entistä valmennettavaani ja useita työtuttuja. Joka kerta olen miettinyt, pitäisikö päivittää jokin muisto, todiste siitä, miten tämä ihminen oli minulle totta.
Läheisimpien tregedioiden kohdalla se on tuntunut surussa turhalta. Muiden kohdalla taas on tuntunut, onko minulla oikeutta muistella julkisesti, sillä emmehän me olleet niin läheisiä? Olisiko se tekopyhää?
Olisi kyllä myös epäinhimillistä, jos tällaiset uutiset eivät järkyttäisi. Ja toisaalta minua lämmittivät kyllä muistot, joita kaukaisetkin tutut ovat kertoneet poisnukkuneista läheisistä.
Irina taisi laulaa, että kauniimmin muistoissa elää. Arkisillakin lauantai-kohtaamisilla voi olla niissä merkitystä. Uskalletaan elää ja muistaa.
Terveiset sinne taivaaseen <3


3