Palasin viime viikolla, neljän vuoden tauon jälkeen, Hakametsän jäähalliin Ilveksen isännöimään otteluun. Playoff-ottelupari Ilves-Tappara on ollut meidän perheessä kova juttu. Mieheni on entisiä ilvesläisiä, samoin koko suku tuntuu kannattavan joukkuetta.

Minua ajaminen arki-illaksi Tampereelle pelin takia vähän huvitti, vaikka viihdyn jääkiekkopeleissä ja tykkään tamperelaisesta, rennosta urheilumeiningistä.

Neljä vuotta sitten minua ei huvittanut. Löysin Ilveksen fankaupasta silloin vauvabodyja (pääkuvassa ylimpänä), jotka olivat kaikkea muuta kuin tasa-arvoa kunnioittavia. Ja varsinkin kaikkea muuta, mitä haluan niin tyttärilleni kuin pojalleni opettaa.  

Pyörittelin toisen erän päätäni ja sanoin miehelleni, että mun on pakko kirjoittaa tästä!

Mieti nyt vielä.. 

Enkä mieti!

Olen huumorinaisia, kestän fiksuilta ihmisiltä kaikenmoista huumoria, jos se heitetään oikeasti pilke silmäkulmassa. Mutta tuollaisten sovinististen bodyjen painattaminen vauvoille, osoittaa isolta organisaaltiolta asenteellisuutta tai ainakin vahvaa ajattelemattomuutta.

Samalla se vahvistaa sitä stereotypiaa, mikä kiekkoiljoista ja sen ympärillä pyörivistä ihmisistä usein on ja karkottaa ajattelevia ihmisiä pois lajin parista. (Kolmistaan-blogin Karoliina kirjoitti muuten tästä  streotypisestä jääkiekkoilija-asiasta hyvin. Meilläkin on kaveripiirissä useita kiekkoilijaita tai lajin parissa pyöriviä immeisiä. Heissäkin on tyyppejä joka lähtöön. Kaikki kiekkoilijat eivät ole nuuska huulessa pyöriviä machoja).

Postasin tuolloin illalla neljä vuotta sitten pelin jälkeen blogiini vain nopeasti kuvan. Ajattelin, että aihetta voi miettiä lisää yhdessä lukijoiden kanssa.

Kun seuraavana päivänä menin toimitukseen, huomasin, että postaus oli lähtenyt leviämään somessa. Kun tulin kotiin se oli Iltalehden ja usean tamperelaisen paikallislehden nettisivuilla. Seuraavana aamuna useammassa printtilehdessä.

Asiaa kommentoi niin tasa-arvovaltuutettu kuin Ilveksessä vastaavat toimitusjohtajasta mediapäällikköön. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen. Juttu eli omaa elämäänsä.

Lopulta kävi myös niin kuin käy useissa kohuissa; keskustelu lähtee aivan eri raiteille itse asiasta. Olen huomannut myös, että kun sivulataukset ovat viisinumeroisia, niin asiaton huutelu lisääntyy. Tuota postauta käytiin lukemassa yli 100 000 kertaa.

Vaikka keskustelu ei tavallaan koskenut minua; minähän olin vain kyseenalaistanut blogissani moisten bodyjen kauppaamisen, sain minäkin osaksi tästä somekohusta. Nettikeskusteluissa minut haukuttiin huumorintajuttomaksi äärifeministiksi tai naljailtiin "työkseen juhlivasta seurapiiritoimittaja-äidistä".

"Kaikki kiekkoilijat eivät ole nuuska huulessa pyöriviä machoja."

Onnekseni olin seurannut aikasen monta kohua tunnettujen ihmisten polttopisteen läheisyydessä. Tiesin, että kohut tulivat ja menivät. Ja yleensä keskusteluissa mennään henkilökohtaisuuksiin silloin, kun järkevät argumentit loppuvat. Tiesin olevani oikealla asialla. 

Pääosa palautteesta oli kuitenkin positiivista. Monet ylioppilaslehdet kirjoittivat aiheesta todella syvällisesti ja hyvin. Ja tärkeintä; bodyt vedettiin kevään aikana pois myynnistä. Toivon, että se herätti myös kiekkopiireissä jotkut ajattelemaan asiaa eri kantilta.

Kävin siis viime viikolla todistamassa tätä muutosta hallilla Ilveksen fanikaupassa. Tuotevalikoimaa oli muutettu todella sukupuolineutraaliksi ja kaikille sopivaksi. Myös tekstit olivat neutraaleja ja asiallisia. Nyt kiekkoharrastusta aloitteleva tyttö ei varmasti tunne olevansa hallissa vähempiarvoinen kuin lajin pariin hakeutunut poikakaan. Tai kannattaja. Tai ihminen.

Mitään boikottia en ole pitänyt tässä välissäkään, en ole vain ehtinyt peleihin. Olen kyllä painattanut kummipojallamme Ilveksen pelipaidan, nytkin ostin Ilveksen fanilipun pojallemme peliin. Kassalla maksaessa huvitti, että alkaako shopissa soida joku hälytys ÄLKÄÄ MYYKÖ TÄLLE NAISELLE, kun vingutin luottokorttiani. 

Ei alkanut.

Olen ollut näissä playoffeissa Ilveksen leirissä. En pelkästään perhesyistä, vaan myös siksi, että joukkueen nousu on ollut uskomaton. Haastaja on aina hallitsevaa kiinnostavampi.

Ja kaikki tekevät elämässä virheitä. Pääasia, että niistä otetaan opiksi.

Näillä opein – eiköhän olisi siis Tapparan vuoro aloittaa tänään kesäloma! Ja lyhyempikin esitys, kun eilen illalla riittää..

Tappara-Ilves tänään klo 17.00

Kuoleminen ei ole aina kovin nopeaa, saati kivutonta puuhaa. Yksi tärkein syy, miksi olen halunnut tämän isän syöpäkertomuksen jakaa on se, että – hyvästä hoidosta ja kipulääkkeistä huolimatta – lähes kuukauden kestänyttä kärsimysnäytelmää seuratessa minusta tuli vahva eutanasian kannattaja.

Kun syöpäsairaalla kuolema lähestyy, syöpäsolut valtaavat lisää elintilaa, tappavat samalla terveitä soluja ympäriltään. Isän tauti oli alkanut pienellä tajuttomuusjaksolla, kun aivoissa oleva kasvain oli osoittanut olemassaolostaan. Nyt jaksot pitenivät. Tuolloin helmikuisena päivänä näin isän viimeistä kertaa tajuissaan.

Seuraavana iltana, keskellä synttärihälinää, isä jaksoi puhua viimeisen kerran puhelimessa. Tai hän lähinnä kuunteli, kun kertasin päivän tapahtumia. Sunnuntaina isä oli jo liian väsynyt puhumaan. Veli ja naisystävä päivittivät päivän tapahtumat.

Seuraavalla viikolla sain veljeltäni puhelun, jota olin osannut pelätä siitä syyskuisesta päivästä asti, kun vastasin isän puheluun.

Nyt maaliskuun ensimmäisinä päivinä, talvi oli taittumassa valoon päin, ja olin ensimmäistä kertaa äitiyslomallani kaverin kanssa vaununlenkillä.

Mutta jotain oli päättymässä. Isä oli mennyt tajuttomaksi. 

Lähdin juoksemaan kotiin. Syötin siellä vauvan ja katselin lähteviä junia. Ehtisimme seuraavaan.

Nopea puhelinpalaveri mieheni kanssa. Päätimme, että oli parempi esikoiselle, että he jäisivät elämään perusarkea kotiin. Tyttö oli viettänyt kolmevuotiaaksi aikansa ukin sairaalasängyn vierellä. Ehkä hänelle jäisi näin hiukanvaloisampi muisto?

Junassa lenkkihiki kuivuu, vauva on koko ajan rinnalla. Kuusituntinen kuluu pojan kanssa madellen. Entä jos emme ehdi ajoissa? 

On jo pimeä, kun astumme junasta. Veli on vastassa asemalla. Ajamme sairaalaan. 

Isän näkeminen alkaa yhtäkkiä jännittää. 

Mutta isältä hän näytti tajuttomanakin. Kuin puolisikeässä unessa. Rohisevan hengityksen katkaisee välillä yskänpuuska, joka yltyy välillä kestämään ikuisuudelta tuntuvan ajan. Välillä hoitaja käy imemässä kurkun kautta limaa, se helpottaa yskää aina hetkeksi.

Oikeastaan emme voi tehdä isän hyväksi enää muuta kuin teimme tuona iltana. Jutella isälle, pyyhkiä välillä valuvaa limaa suupielistä. Hoitajat pesevät ja lääkitsevät isää aivan kuin viikko aikaisemminkin, kun hän oli tajuissaan. Välillä isän silmät muljahtavat auki. Innostumme joka kerta.

Isä kuuletko, minä tässä!

Muutaman kerran isän silmäkulmaan kohoaa kyynel.

Yksi isän kasvaimista löytyi heti alussa keuhkoista. Syöpä löydettiin niin myöhäisessä vaiheessa, että lääkärit eivät osanneet varmaksi sanoa, mistä tauti oli alkanut. Yksi diagnoosiarvioista oli keuhkosyöpä. Moni tätä syöpää sairastava kokee tukehtumiskuoleman. 

Olin varautunut pitkään yöhön, mutta hoitajat sanoavat, että voimme hyvin mennä kotiin yöksi. He ilmoittavat kyllä, jos jotain ilmenee yön aikana.

Aamulla ajamme sairaalaan jo varhain. Koko yön olen pyörinyt hikisenä, kurkannut vähän valiä puhelinta. Entä jos isä kuolee yöllä yksin? 

Seuraavien päivien aikana ymmärrän, että tajuttomuus ei tarkoita tässä tapauksessa sitä, että kuolema olisi päivien päässä. Lääkäri kävi joka päivä kierroksella myös isän huoneessa ja valotti tilannetta.

Isälläsi on vahva urheiljan sydän. Se lyö vielä vielä suhteellisen tasaisesti.

Kuoleman odottelusta tulikin lopulta arkisempaa kuin olin kuvitellut. Sanotaan, että se on osa elämää. Ja sitä se olikin.

Vuorottelimme sairaalassa veljeni ja isän naisystävän kanssa. Huoneessa oli televisio ja toinen sänky. Useana päivänä taustalla pauhasi aamutelevisio. Illalla television avaaminen olisi tuntunut enemmän pyhäinhäväistykseltä. Kun huone alkoi hämärtyä, kaikki tuntui raskaammalta. 

Ajan kuluksi aloin liimata kuvia isän elämän varrelta kirjaksi. Käytännön ihmisenä ajattelin, että sellainen toimisi hautajaisissa. Sillä nehän olivat väistämättä edessä. Mutta milloin?

Tunsin itseni itsekkääksi, kun vauvan oli nukkunut yön huonosti ja aamulla raahautuessani sairaalaan toivoin, että koko homma olisi jo ohi. Tilanteessa eläessäni ymmärsin, miksi sanotaan, että kuolema on joskus helpotus.

Isä sai kipulääkkeitä, mutta jatkuva yskiminen – jos huutavaa röhinää voi sellaiseksi kutsua – kuulosti tuskaiselle. Jokaisen tupakoitsijan kannattaisi viettää hetki kuolemaa tekevän keuhkosyöpäpotilaan lähellä. En tiedä, millainen kalman haju on,  mutta erittyvän liman haju oli etovaa ja se tarttui vaatteisiin, hiuksiin. Eikä lähtenyt yhdellä pesukerralla. 

Viikkojen vieriessä tilanne tuntui yhä hullummalta. Jos hankalaa tai kivuliasta synnytystä edistetään lääketieteellisesti, miksi näissä terminaalivaiheen tapauksissa ei voisi edistää lääketieteellisesti myös kuolemaa?

Hullummistakin asiosta on meillä Suomessa monimuotoiset byrokratiasäännökset. Varmasti meilläkin eutanasiakysymyksen toteutettua niin, että se olisi pelkästään potilaan etu. Tuntuisi järkevältä, jos parantumattomien ja kuolemaan johtavien diagnoosien kohdalla potilas voisi keskustella ja sopia lääkärin ja psykologin kanssa, missä vaiheessa haluaa, että hän saa kuolettavat lääkkeet. Eutanasian hyväksyvissä maissa on erilaisia käytäntöjä, mutta lääkecoktail ei kuulosta niin pahalta kuin tukehtuminen, saati viikkoja tai kuukausia kestävä kärsimys. 

"Jos hankalaa tai kivuliasta synnytystä helpotetaan lääketieteellisesti, miksi ei voisi avustaa myös hankalaa kuolemaa?"

Toisi varmasti myös peloissaan olevalle potilaalle turvaa, jos hänellä olisi allekirjoitettuna paperi, jonka mukaan hän saa päättää elämänsä päättymisestä itse, vaikka olisikin jossain vaiheessa sairaalasänkyyn kahlittu. 

Olen suunnattoman kiitollinen, että juuri nyt minun periaatteessa tarvitsisi ei tarvitse miettiä koko asiaa. Mutta kuinka moni muu ajattelee juuri näin?

Kuolema on sitten joskus. Tai yllättävänkin pian. Koskaan ei tiedä, mutta liikaa sitä ei pidä miettiä. 

Kuolemasta puhutaan vähän, koska se pelottaa. Kukaan meistä ei ole sitä kokenut, joten emme tarkasti tiedä, mitä on edessä. Kuolleet eivät vain tule kertomaan kivuliaasta kuolemisestaan keskusteluohjelmiin tai naistenlehtiin.

Se on meidän elävien tehtävä.

Eutanasia-kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa täällä.

Edellinen: Mitkä olisivat viimeiset sanat rakkaallesi?