Ja alkuun KIIITOS, että niiiiiin moni löysi lähes vuoden tauon jälkeen taas tänne sivuraiteille.

Mietin nimittäin bloggaamisen jatkamista todella kauan. Ensinnäkin se vie ajankäytöllisesti todella paljon aikaa. Lisäksi videoiden lisääntyessa moni vinkkasi, miksi et aloittaisi omaa Youtube-kanavaaa (näitä keskusteluja olen käynyt vuodesta 2013)? Itse tykkään katsoa meininkejä tällä hetkellä Instastoryjen puolelta. Eittämättä tuli mieleen, että onko bloggaaminen nopeutuvassa maailmassa jo vallan vanhanaikaista?

Toiseksi, kuten kirjoitin edellisessä julkaisussa,  blogimaailmaan liittyvä itsensä brändääminen ja somen vaatima egobuustailu on alkanut välillä ahdistaa. On hyvä, että inhimilliset tragediat nousevat esille, mutta välillä tuntuu että huomion ja lisäseuraajien toivossa tehdyistä avautumisista osa on väkisin väännettyjä.

Mietin itsekin perinpohjaisesti, miten paljon minulla on oikeasti kiinnostavaa ja ehkä parhaimmillaan jollain tavalla avartavaa sanottavaa lukijoille? Onko niin sanottu brändini liian sekava; skumppalasi kädessä haastatteluja tekevä kolmen lapsen äiti? Tyyppi joka tavallaan saavutti kaiken mitä toivoi, mutta nyt ihmettelee yön pitkinä tunteina, että miten tästä kaikesta nyt selvitäänkään.

”Kaikenlainen kaunistelu on jäänyt”

Kuitenkin syksyn aikana huomasin, miten paljon sanottavaa minulle nousi ajankohtaisistä ilmiöstä, uutuusleffoista, edesmenneistä staroista. Toimittajana minun on oman äänen sijaan pyrittävä siihen, että jutussa vahvimpana kuuluu haastateltavan ääni. Aloin kaivata omaa kanavaa ihan omalle äänelle ja alkoi tuntua, ettei Instagram pelkästään riitä siihen.

Lisäksi ikä on tehnyt minulle saman kuin monelle. Kaikenlainen turha kaunistelu on jäänyt. Ihan siis kaiken suhteen. Arvostan aitoja tarinoita, aitoja kohtaamisia ja en jaksa enkä halua kaunistella itseäni tai elämäänikään. Tai pyrin ainakin tarkkailemaan itseäni kriittisesti, että lähtisi sellaiseen.

Ja onhan bloggaaminen myös hyvä tapa dokumentoida mennyttä elämää. Vuosikymmentä kloussatessa kävin läpi myös omia vanhoja kirjoituksiani. Oli aika mahtava huomata, että sellaiset kirjoitukset, joissa olin mielestäni onnistunut aidosti kuvaamaan fiiliksiä, löytämään niihin ehkä kiinnostavan kulman, olivat kiinnostaneet myös teitä.

Keräsin näin viikonlopun alkajaisiksi kymmenen täällä Me naisissa kirjoittamaani postausta, joita luettu vähintään 10 000 kertaa (jätin yhteistyöpostaukset tämän otannan ulkopuolelle). 

Tässä TOP 10 – olkaapa hyvät

* Unelmien koti olikin helvetillinen työleiri

* Olisin toivonut syöpäsairaalle isälleni kivuttomamman kuoleman

*Häpesin kun vauvavuosi päättyi eroon

*Entä jos 65 kiloa onkin ruuhkavuosien ihannepainoni?

*Reissumiehen vaimona kadehdin joskus yksinhuoltajia

*2xviihdetoimittajan työpäivä

*Ensitreffit alttarilla Rosan kiukuttelu – ohjelmaan osallistuvien pitäisi olla yli kolmekymppisiä!

*Testasin Gladiaattorit-ohjelman radan ja kastuin!

*Tankotanssia ja maailmanluokan show – Antti Tuisku ylittää areenakiertueen avauksessa itsensä

*R.I.P Hanna-Riikka Siitonen

* Vain elämää – osaisinpa kasvattaa yhden Robinin

Carrie ja Mr Big astelemassa Pariisin katuja. Kalenterin ensimmäinen tyhjä sivu. Suosikkisarjasi uuden kauden alkusävelet. Ensimmäinen aamu uudessa kodissa. Kaksi viivaa valkoisessa tikussa.

Matka, jolle kuitenkin lähdit.

Rutiineja rakastavaksi ihmiseksi pidän vähän liikaa uusista aluista, sellaisista ihmisen kokoisista. Vuoden alussa uusi, ja sen tuoma muutos tuntuu enemmän mahdolliselta, kun uusi vuosilukema on konkreettisesti totta. 

Jokainen meistä tietää, että harvoin uusi alku on lopulta elämää suurempaa. Harva valaistuu hetkessä, ja uudesta tulee pian tuttua, kun vanha arki sekoittuu uuteen. 

Mutta muutoksen mahdollisuus tuo toivoa. Ja ilman toivoa elämässä on vaikea nähdä mitään hyvää. Ja lopulta juuri muutos, tai sen mahdollisuus, taitaa tehdä elämästä kiehtovaa.

Kun palasin viime huhtikuussa elämäni viimeiseltä äitiyslomalta ajattelin olevani uuden alussa.

Sitten sain tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Ei sillä, että vanhassa ei olisi ollut kaikki enemmän kuin hyvin, mutta minulle tuli vahva tunne, että oli aika mennä eteenpäin.

Viisi vuotta Kuplia by Emilia S. -bloggarina on tältä erää historiaa ja nyt olen täällä! Uudella nimellä ja taatusti Suomen hulvattomimman ja koskettavimman naistenlehden bloggarina ja lehden Radalla-palstan toimittajana. Olen innoissani, mutta myös niin peloissani, että olen onnistunut narskuttelemaan ikeneni männäöinä verille.

Entä jos mokaan? Mitä jos siirtoni olikin väärä?

Lähtökuopissa iskevät usein myös pelot. Onneksi on vihdoin toiminnan aika.

Sivuraiteilla-blogi jatkaa viihteen ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä mihin Radalla-palsta jää. Ihan elämääkin täällä eletään – usein viihteellisestä näkökulmasta. 

Ei liian vakavasti, mutta sopivasti tosissaan.

Se olisi muuten hyvä motto alkaneelle vuodelle.

Tervetuloa mukaan!