Nykyään vallalla on ajatus, että terapia on vaihtoehto kaikille. Tai tuskin kenellekään siitä on haittaa. Olen täsmälleen samaa mieltä. Silti omani kanssa kävin aikanaan niin kuin Vesalalle – jätin kesken.

Minulla on jonkunmoinen ortoreksiatausta. Parikymppisenä elin vuosikausia todella kontrolloitua elämää; ohjasin jumppia jopa yhdeksän tuntia päivässä. Söin kerran päivässä rahkan ja join pepsi maxia. Syy miksi en joutunut tiputukseen kuin sen kerran oli varmaan ahmimiskohtaukset, joita sain ehkä keskimäärin kerran kuussa. Myös kotona käydessäni söin enemmän. Ja myös juhlin. Kaikesta ”ylimääräisestä” seurasi kuitenkin pidempiä lenkkejä ja enemmän jumppaa.

Kun menin niin sanotusti istumatöihin aloin ”lihoa”. Tämä oli jossain määrin luonnollista, sillä kehoni oli tottunut jäätäviin määriin liikuntaa, joten olisin saanut juosta yöt, että olisin voinut sovittaa sen säännölliseen elämänrytmiin. Nyt söin lounaalla työkavereiden kanssa muutakin kuin rahkaa. Voisi ehkä ajatella, että kehoni normalisoitui. Mutta olin myös ehtinyt nähdä sen (pinnallisen) pääoman, jota timmillä ulkomuodolla voi saavuttaa. Sillä ei kai liiemmin ollut aidon onnellisuuden kanssa mitään tekemistä, mutta muutos pelotti.

Nyt osaan katsoa, miten se pelottaa monia muita väärästä syystä urheilevia, mutta se on sitten tarina erikseen.

Kun aloin odottaa esikoista hain ammattiapua syömishäiriöön ylioppilaiden terveydenhuollosta, sillä suoritin töiden ohessa vielä opintojani. Halusin eroon möröistäni, mutta niiden kohtaaminen olikin vaikeaa. Tuntui turhauttavalta lähteä kerran viikossa lounastunnin ajaksi vastaanotolle itkemään. Se oli myös raskasta. Kun sessiot alkoivat tuntua pelkältä itkemiseltä, jätin homman kesken.

Pystyn kyllä ratkomaan ongelmani itse.

Tämä siis taustoituksena nykytilanteeseen.

Kun olen nyt miettinyt elämäntapamuutosta, olen havannoinut tilanteita, joissa minulla on ahmimishenkistä syömistä tai riittämättömyyden tunnetta, jotka jollain tavalla limittyvät yhteen. En osaa tarkalleen määritellä miten.

Koska oloni on iso ja ruma (samanlainen kuin 15-20 kiloa sitten hoikempana) välttelen kameroita ja minua välillä ahdistaa, kun niitä on joka puolella. Haluaisin keskittyä työhöni, enkä kauhistelemaan kuvia, miten iso ja ruma olen.

Olen kirjoittanut syksyn ajan Varpu Hintsasen kanssa tämän kirjaa. Varpuhan on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja sattuneista syistä ollut mielenhallinnan ja tunnetaitojen kanssa tekemisissä paljon myös omassa elämässään. Tällä hetkellä Varpu työskentelee mielentaitojen valmennuksen parissa.

Kun tekee tiiviisti yhteistyötä jonkun kanssa ja vielä kirjoittaa niistä, joutuu myös itse väistämättä käsittelemään samoja aiheita. En tiedä, johtuuko vanhojen tuntemusten esiinnousu kirjaprosessista, vai tästä elämäntapamuutos-spekuloinnista (ja miten sen oikein tekisin), mutta olen alkanut vahvasti epäillä, että mitään ei voi muuttaa, jos ei ymmärrä, mistä käytös ja toimintamallit johtuvat.

Ei Varpu ole sitä suoraan sanonut, ja toki olen itsekin sen ymmärtänyt, että ammattiavusta ei olisi minullekaan mitään haittaa.

”Eletty elämä, uskomukset ja tunteet ohjaavat meitä toisinaan itseämme vastaan. Muutokset elämän millä tahansa osa-alueella vaativat pysähtymistä, sekä itsensä ja toimintansa rehellistä tarkastelua.”

Minähän en tätä sanonut, vaan Varpu Hintsanen.

Syksyn (ja Varpun kanssa hengaamisen) aikana olen alkanut ymmärtää, miksi monet ovat saaneet avun näiden asioiden käsittelyyn tunnetaitojen verkkokursseilta, joita Varpu pitää Tahto-valmennus nimellä. Entä jos aloittaisin elämäntapamuutoksen tällä kertaa aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Itseeni, tunteisiini ja toimintamalleihin paremmin tutustuen.

Varpun Tahto-valmennus alkaa 2.11. ja kestää viisi viikkoa. Valmennus sisältää viisi videoluentoa ja viisi livevalmennusta, mielentaitotehtävät ja livetapaamisen.  Valmennus on vielä tämän illan Early bird -hintaan 44 euroa (normaalisti 49 euroa tuohon kurssin alkamiseen asti).

Jos yhdeksän euron viikkohintaan saan mahdollisuuden päästä eteenpäin tässä prosessissa, niin olen kokeilemaan. Yritän vakuutella kärsimättömälle itselleni, että mihinkään ei ole kiire, kun kyse on muutoksesta, joten jään mielenkiinnolla odottamaan tämän alkamista.

Lue myös 

Rakas minusta on tullut pullukka!

Ruuhkavuosien ihannepaino?

Kun Girls-sarja alkoi vuonna 2012, sitä ylistettiin monella tapaa vallankumouksellisena. Ensinnäkin siksi, että Hannah Horvathia näyttelevä Lena Dunham marssitti televisioon normaalivartaloisen naisen, joka ei häpeillyt näyttää muotojaan.

Toiseksi sarjaa kuvattiin kaksikymppisten, lukuisien mahdollisuuksien ja pohjattoman epävarmuuden välissä kasvavien, hahmojen sukupolven omaksi ääneksi. 

Ollakseni rehellinen, en ole aina ollut näiden "sukupolven äänten" suurin fani. Katsoin sarjaa kiinnostuksella ja vähän ihmetykselläkin ensimmäiset tuotantokaudet, mutta sitten kyllästyin Hannahin neuroottisuuteen, itsekkyyteen ja rehellisyydeksi puettuun ilkeyteen. Hahmot alkoivat tuntua liian rasittavilta, enkä halunnut edes hetkeen edes tietää, mitä heille kuuluu. 

Palasin kuitenkin nelikon luo, kun tiedotettiin, että ensi viikolla alkava kuudes kausi jäisi sarjan viimeiseksi. Katsoin nopeasti läpi neljännen ja viidennen kauden jaksot ja jäin miettimään, että onnistuivatko sarjan luoja Lena Dunham ja tytöt lopulta muuttamaan tv-maailmaa?

Kun Girls alkoi, tuuletettiin, että joko vihdoin normaalivartaloiset näyttelijät valtaavat television. Niin ajattelin minäkin. Hyvä ja hyvä! Miksi näyttelijän kuuluisi ollakaan malli? Sehän on vallan toinen työ!

Neljä vuotta myöhemmin, sarjan viidennellä kaudella, katson kun Hannah juoksee suruunsa juoksutrikoissa ja navan paljastavassa topissa. Katseeni kiinnittyi vatsaan, joka heilui askelten mukana puolelta toiselle. Tajusin sillä hetkellä, että en ole vieläkään tottunut näkyyn, jossa ei-sixpackvartaloinen juoksee napa paljaana.  

Hävetti.

Kaiken body shaming -luennoinnin jälkeen tuijotan näyttelijän hyllyvää vatsaa. 

Miksi hitossa?

Jos itse juoksisin samanlaisessa topissa, näky olisi samanlainen. Jos käytännössä lähes kuka tahansa tulisi vastaan samanlaisessa topissa…niin, mutta kun ei tule. Viisi vuotta Girlsin alkamisen jälkeen on yhä "rohkeaa" näyttäytyä vaatteessa, joka paljastaa ihoa myöten ei täydellisen tv-vartalon.

Se on minusta aika surullista.

Haluan tähän väliin puolustella itseäni ja varmaan myös monia muita. Jos Carrie Bradshaw  – tai käytännössä kuka muu television naispääroolihahmo – olisi juossut Hannahin vaatetuksessa, olisimme tuskin kiinnittäneet siihen mitään huomiota. On nimittäin normi, että pääosanäyttelijättärellä on vartalo, joka näyttää hoikalta ja treenatulta asussa kuin asussa.

Luonnossa nämä näyttelijät ovat usein epärealistisen pieniä, neljäkymmentäkiloisia taskuraketteja, jotta he televisiossa voivat näyttää normaalin hoikilta immeisiltä. Tämä "normaalihoikkuus" on sitten se naiskeho, mitä eniten bikineissä lopulta näemme – ei vain televisiossa, vaan myös mediassa ja sosiaalisessa mediassa. Ei yhtään ihme, jos oma keho alkaa jossain vaiheessa tuntua epänormaalilta ja kaikki normaali näyttää isolta.

Enkä todellakaan tarkoita sitä, ettei myös miniraketti voisi olla loistava näyttelijä. Toivoisin vain, että Hannaheja olisi televisiossa yhtä paljon kuin tosielämässä – silloin tuskin minunkaan katseeni olisi kiinnittynyt Hannahin vyötäröön.  Sillä olemmehan kaikki ja aina bikinikunnossa. 

Sen Hannah on ainakin tehnyt meille selväksi.

Girls-sarjan kuudes ja viimeinen tuotantokausi ensi-illassa HBO Nordicilla 13.2

kuvat HBO