Isäni kuoli poikani ristiäispäivänä

Tajuttomana isän sydän jaksaa lyödä vielä kuukauden.

Joskus silmät avautuivat. Mutta vain niin, että näimme, että isä ei ollut enää täällä.

Lähdin Savosta keskiviikko-aamuna junaan. Tottuneesti valtasimme pojan kanssa rattaille tarkoitetun junavaunun. Kaksikuiseksi poikamme oli tottunut reissaaja, en enää pysynyt laskuissa, kuinka monta kertaa olimme viisituntisen junamatkan tämän synnyttyä sahanneet.

Olin turta kuoleman odotteluun, kaikki sairaalan seinien ulkopuolella tuntui kevyeltä ja näytti suunnattoman kauniilta. Tuntui hyvältä päästä hetkeksi kotiin valmistelemaan ristiäisiä.

Tuo päivä, 24.maaliskuuta, oli valittu ristiäispäiväksi jo heinäkuun lopulla. 

Tuolloin oli yksi kaunempimpia kesän hellepäivistä, kun ajoimme edeltävänä kesänä isän ja pian kolme vuotta täyttävän tyttäreni kanssa maalle. Paikka on entinen mummolani, jossa tätini nykyään asuu. Serkkuni oli siellä lomailemassa oman tyttärensä, kummityttöni kanssa ja vilvottelimme koko porukka tuvan puolella, kun tytöt nukkuivat päiväunia. 

Olimme serkkuni kanssa molemmat raskaana. Koska lasketut aikamme osuivat lähekkäin, kävimme läpi kalentereita, ja mietimme sopivia ristiäispäiviä.

Tälläinen ennakointi on meille hyvin tyypillistä, isälle ei. Hän vain kohotti hieman kulmia ja veti suunsa hymyn ja irvistyksen tapaiseen välimaastoon ja nyökkäsi. 24.3 sopi hänelle. Kukaan meistä ei tiennyt, että tuo olisi hänen kuolinpäivänsä.

Sinä hellepäivänä isä jatkoi vielä verkkaisesti kiikkutuolissa keinuttelua. Hän näytti onnelliselta.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin, ristiäislauantaina, heräsin normaaliin juhlia edeltävään hallittuun kaaokseen. Äiti ja veljeni saapuivat edellisenä iltana auttamaan valmisteluissa. Silti hommaa riittää vielä aamuksi. Isän naisystävä jäi sairaalaan ristiäisviikonlopuksi. 

Kun vauva nukahti, ryntäsimme veljeni kanssa hakemaan voileipäkakut ja juustokakun konditoriosta. Tytön luistelupuvun kaavat ja kankaat jaettiin jäähallilla juuri tuona aamupäivänä, joten ajamme vielä jäähallille. Ja entä koriste ristiäiskakkuun? Jostain oli löydettävä sellainen. Prisma, kaksi kahvilaa, yksi leipomo… siinä hetkessä, kun isä vetää viimeisen henkäyksensä, etsin maailman epäolennaisinta asiaa. Koristetta ristiäiskakkuun.

Mutta tuosta en tiedä tuolloin tietenkään mitään. Palaan kotiin, imetän vauvan ja alan laittautua juhlia varten. Muutkin vetäytyvät valmistautumaan, juhlien alkuun on aikaa reilu tunti. Tuo aamupäivä oli varmaan ainoa isän sairastumisen jälkeen, kun en ajatellut häntä. En ehtinyt.

Olen vetämässä viimeisiä ripsivärejä, kun yläkerrasta kuuluu veljeni huuto.

Emmi, isä on nukkunut hetki sitten pois.

Veljeni tulee alakertaan. Halaamme. Itken ripsivärini poskille. 

Kuvittelin ottavani tiedon paremmin, tätähän olimme jo viime viikot odottaneet. Että isä pääsisi kärsimyksistään. Siinä hetkessä tieto tuntui lohduttomalta. Ja lopulliselta.

Rauhoitun. Olemme hiljaa. Hetken mietimme myös, onko ristiäisiä soveliasta pitää tällaisena päivänä. 

 Ehkä se on järkevää. Kakutkin ovat jo pöydässä. Ja kai pojan on joku nimikin saatava.

Isän naisystävä toteaa tärkeimmän.

Lääkäri sanoi, että ukilla taisi olla kiire juhliin.

En usko jumalaan, mutta toki toivoisin, että jossain olisi jotain muutakin. Kiipeän hetkeksi yläkertaan syöttämään vauvan. Haluan olla hetken rauhassa. Tuolloin koen, siinä sängyn laidalla imettäessä, elämäni ainoan yliluonnollisen kokemuksen. 

Istun poika sylissä, toinen polvi toisen päällä, kun molemmille olkapäilleni tuntuu laskeutuvan jotain lämmintä. Kuin isot kädet tai siivet. Niiden kosketuksesta suunnaton lämpö leviää ylhäältä läpi kehon. Oloni kevenee. Lämpö jää risteilemään kehoon, kun kuulen ensimmäiset vieraat alakerrassa.

Olen miettinyt tuota monesti jälkeenpäin. Voiko olla niin, että joku saapuu jostain vanhemman menettänyttä lasta? Ajatus tuntuu jotenkin naiivilta. Toisaalta en voi uskoa, että pystyisin kuvittelemaan niin vahvaa lämpöä. Vai halusinko vain tuntea niin? Lohduttaa itse itseäni.

Mieheni taas ei usko minun selviävän päivästä. Hän pyytää lääkäriystävää kirjoittamaan minulle rauhoittavia (elämäni ensimmäiset nekin), jotka mies hakee nopeasti apteekista. Vedän puolikkaan suuren maailman tyyliin sampanjan kera. Hei, en ole juonut melkein vuoteen ja isäni on kuollut!

Omituinen päivä jatkuu.

Vieraat, onneksi tutut ja rakkaat, saapuvat surukukkien ja ristiäislahjojen kera. Pappi on täysi floppi; hän ei millään tavalla mainitse isää puheessa, vaan lätisee samat jorinat kuin varmaan jokaisissa ristiäisissä, jotka hän vuosikymmenien aikana toimittanut. Mietin kesken papin puheen, miksi emme muistaneet ilmoittaa naapureille ristiäisistä. Siellä nimittäin porataan.

Pidän itse lyhyen puheen ja nostan maljan pikkumiehelle, mutta myös isälle. 

Juhlat ovat lopulta yllättävän onnistuneet. Naurua, ruokaa, vähän normaalia enemmän ehkä myös kyyneleitä. Pystyn keskustelemaan, nauramaankin normaalisti. En mieti koko juhlien ajan, että isä on nyt kuollut. Tai että miksi en ollut juuri silloin paikalla. Niiden aika on myöhemmin.

Äiti, veljeni ja osa pojan kummeista jäävät meille sovitusti yöksi. Se tuntuu hyvältä. Lasten nukahdettua soitamme isän naisystävälle, itkemme, kiittelemme ja nauramme. Kuulemme, että isän lopullinen kuolema ei näyttänyt kivuliaalta. Viimeinen henkäisy oli ollut vähän pidempi. Ja seuraavaa ei enää koskaan tullut.

Kiskon kolme siideriä ja päivitän Facebookin.

Pitkän päivän ilta. Rakas isäni kuoli tänään pitkän taistelun jälkeen poikamme, Jose Matti Johanneksen, ristiäispäivänä. Kiitos Jose toivosta, jonka meille tuot. Kiitos isä ihan kaikesta.

Sytytämme ristiäiskynttilät uudelleen isän kuvan viereen.

Elämä ja kuolema. Surun ja ilon tuojat. Mutta ennen kaikkea toivo.

Edellinen.