Minulla on kaksi pyhää suomalaista kirjailijaa, joiden kirjan tiedän lukevani siltä istumalta, kun sen käteeni saan. Juha Itkonen ja Anne-Leena Härkönen. Muitakin, lukuisia, hyviä on, mutta nämä kaksi eivät ole pettäneet odotuksia koskaan.

Viime viikolla, kun sain Härkösen uutuuden, Valomerkin hyppysiini, hain kyllä vielä lapset päiväkodista, ruokaakin annoin, mutta heti kun pienin oli unilla, tartuin kirjaan.

Kirjassa viisikymppinen kirjailija Anita on kyllästynyt työhönsä ja elämäänsä – ja haluaa kuolla. Hän esittää tuon pyynnön syntymäpäivillään. Taustalta löytyy masennusta, joka pahenee aina, kun pitäisi aloittaa kirjoitustyö.

Kirja etenee Härköselle tyypillisesti dialogivetoisesti. Keskustelut ovat todentuntuisia ja viihdyttäviä, niiden niputtamiseen on käytetty aikaa ja vaivaa.

Paitsi masennuksesta, niin teos antaa todentuntuisen kuvan kirjailijan työstä. Härkönen kertoi Otavan kesäjuhlissa viime viikolla, että häneltä kysellään paljon kirjailijana olemisesta. Valomerkki on samalla vastaus kyselijöille, vaikkakin fiktiivisyysvarauksella.

Kirjassa pahimpina aikoina Anita haaveilee kuolemasta, että ei tarvitsisi enää kirjoittaa. Mutta tavallaan kirjoittaminen on myös lopulta pakko. Härkönen itse kuvaili kirjan kirjoittamista kemuissa vuoreksi. Työn aloittaminen ahdistaa ja sitä lykkää, kun tietää millainen vuori on taas ylitettävänä. Valomerkkiä Härkönen kirjoitti kolme vuotta.

Olen sen verran omaa romaanihaavettani yrittänyt käytännöksi joskus toteuttaa, että en arvele Härkösen kuvailun kirjoitustyöstä olevan edes liioiteltua. Jotain tuollaista olen sen uumoillut haparoivissa kokeiluissani olevan, maaliin pääsen tuskin itse koskaan.

Arvostan Härkösen töitä erityisesti siksi, että niissä lukijaa ei pitkästytetä edes virkkeen verran. Ja niin sen pitäisi olla kaikessa taiteessa. Kaikista kamalinta ovat tekotaiteelliset jorinat, joista nauttii vain tekijä itse (epäilen, että Anita on jälkimmäisestä kanssasni samaa mieltä! Näin käy muuten aina kun luen Härköstä, kun hahmojen tykistystä lukee kirjallisen, minunkin nössön mielipiteet terävöityvät, hetkeksi. )

Kolmelta yöllä olin valmis. Erityiskiitos myös kuolema-teeman verhoamisesta mustaan huumoriin. Kun nauraa yöllä kuolemalle, niin aamulla on jotenkin helpompi hengittää. 

Valomerkki ilmestyi viime viikolla

Vain elämää -ohjelman kuudes kausi päättyy tänään Laura Voutilaisen illalliseen, jonka toki väijyin jo alkuviikosta Ruudusta ennakkoon.

Tälläkin kaudella olen innolla seurannut jokaisen Vain elämää -jakson. Halunnut nähdä, kuinka itsejään juuri nämä artistit pystyvät talossa olemaan. Ja kyllä ne kappaleetkin on aina kuultava.

Jokainen tulkinta ei toki hetkauta ja olen kelaillut välillä lopun biisistä menemään. Kyse ei ole ylimielisyydestä, katsojana toivon jokaisen kappaleen sykähdyttävän ja liikuttavan – myös kappaleen alkuperäistä esittäjää.

Jos niin ei käy, tämä ei ole kauden artistien vika.

Ohjelma on yksinkertaisesti jatkunut liian monta kautta. Tulkinnat alkavat väkisinkin muistuttaa toisiaan. Todella säväyttävää on vaikea keksiä ilman, että se tuntuu laskelmoidulta tai jo joskus kuullulta.

Pöydän päässä istuvalle päivä on toki erityinen, mutta jos artisti ei tunnu katsojasta riittävän isolta, niin tuntuu oudolta kuunnella, kun urasta yritetään tehdä ruudussa isompaa kuin se on omissa silmissä ollut. 

Suomeksi. Ohjelmaan osallistuneita artisteja on liikaa. Pöydän päässä istuvan erityinen asema laimenee joka kerta, kun istujien määrä kasvaa. Tulee fiilis, että kuka suomalainen artisti tuossa ei nyt vielä olisi istunut?

Tällä kaudella koskettavuusongelma on itselläni henkilökohtaisesti  liittynyt kuvauspaikkaan Espanjassa. Monet aktiviteeteista vaikuttavat tuolla enemmän tuotannon kuin tähden itsensä keksimiltä.

Ymmärrän, että tammikuu on helpoin aika järjestää kiireiset artistit yhteen, mutta osa ohjelman koskettavuutta on ainakin minulle ollut se, että ohjelma kuvataan Hirvensalmella lähellä suomalaista luontoa. Että tuolla ne nyt menevät. Meidän tähdet, kaikissa järvissä ja metsissä. Puhjenneessa Suomen luonnossa kuin kuka tahansa meistä. Laulavat laulujaan, jotka kansallisomaisuudeksi lasketaan. 

Tällä viikolla julkaistulla syksyllä nähtävällä seitsemännellä kaudella mukana ovat vanhat jo ohjelmassa nähdyt artistit Toni Wirtanen, Jari Sillanpää, Sanni, Jenni Vartiainen, Kaija Koo, Juha Tapio ja suurimman nosteen ohjelmasta uralleen saanut Cheek. Upeita, paikkansa suomalaisessa musaskenessä vakiinnuttaneita, historiaan jääviä artisteja kaikki.

Ohjelma "palaa" myös kaudella Hirvensalmen maisemiin. Siis palaa vuoden jälkeen, joka on ollut ohjelman sykli koko sen historian ajan. Lähdettiinkö kuudennella kaudella Espanjaan vain, jotta joskus voidaan palata Hirvensalmelle?

Homma tuntuu liian lavastetulta. Jo toisella Vain elämää -kaudella haikailin ensimmäisen perään. Sellaista "katsotaan mitä tästä tulee, mutta vedetään täysillä" -meininkiä ja aitoja kohtaamisia ohjelmassa on onneksi ollut muillakin kausilla, mutta toki monelle supersuosittuun ohjelmaan osallistuminen on ollut keino hakea nostetta uralle. Ja se on ymmärrettävää, kuka meistä ei työelämässä optimoisi, jos se on mahdollista?

Kuitenkin konseptissa, jossa pelataan monella tapaa aitoudella ja persoonalla, itsekorostus ja laskelmointi näkyy vain turhan tehokkaasti läpi.

Tätä taustaa vasten All Stars -kausi tuntuu härskin avoimelta rahastukselta, olkoonkin, että se tehtäneen samoin kuin aikaisemmatkin kaudet. Pelkään, että liika toisto vie myös tunnetasolla pohjan ohjelman ainutlaatuisuudelta. Vain elämää -pöydän päässä istuminen pitäisi olla kerran elämässä kokemus.

Tälle kaudelle on mahtunut myös koskettavia hetkiä. Irinan päivänä itkin silmät päästäni. Nauraakin on saanut, kiitos Samu Haberin. Ja kuka voisi olla pitämättä Robinista? Tänään nähtävän Voutilaisen jakson jälkeen nähdään kesäkuun aikana Nelosella vielä duettopäivät.

kuvat Nelonen