Mummin viimeisestä joulusta jäi yksi kaunis muisto.

Finlandia-hymni.

Isä oli sairastunut tuona syksynä syöpään, eikä kertaakaan diagnoosin jälkeen tavannut äitiään. Vuosi oli mummin kuudes terveyskeskuksessa ja siihen saakka isä oli käynyt uskollisesti syöttämässä ja tapaamassa häntä. Yrittänyt tuoda iloakin, sen minkä insinöörin luovuudellaan pystyi kehittämään. 

En vieläkään ymmärrä, miksi isä ei enää halunnut äitiään tavata. Häpesikö hän aivoveren heikentämää puhettaan? Vai halusiko säästää mummia surulta?

Yritin itse käydä mummin luona sen minkä isän hoitamiselta ehdin. Aivan liian monta kertaa katsoin pimenevässä illassa sairaalan pihalta terveyskeskuksen pihaan ja huomasin, että kello oli jo liian paljon mummin herättelylle. 

Sellaista ikiunta nimittäin mummi viimeisen talvensa lopulta nukkui. Väsymyksestä, mutta varmasti myös tylsyydestä. Jos ei tarvitse kuolla kitumalla, niin epäilen vahvasti, että toiseksi kauhein paikka odotella kuolemaa on terveyskeskuksen vuodeosasto.

Onkohan minut unohdettu tänne, hän kerran sanoi. Eikä mummi enää usein sanonut paljoakaan. Mummin sisaruksista ja ystävistä viimeisetkin olivat kuolleet jo muutama vuosi aikaisemmin.

Sinä jouluna isä pääsi sairaalasta kotiin, mutta ei halunnut lähteä aattonakaan mummin luo. Niinpä kävelimme lopulta mieheni ja tyttäreni kanssa aattopäivänä tuttua reittiä mummin luo vuodeosastolle. 

Mummin silmät olivat usein rähmettyneet kiinni. Ensitöikseni puhdistin ne pumpililla ja vedellä. Kosketus herätti hänet usein, mutta silmiä hän ei aina jaksanut avata silmiä edes syödessään. 

Hyvää joulua mummi, tuotiin sinulle tämmönen! 

Olin innoissani, sillä olin mielestäni keksinyt loistavan viihdykkeen, jota voisi kuunnella, vaikka silmät eivät jaksaisikaan pysyä auki. 

Raivasin tilaa CD-soittimelle ja äänikirjoille mummin sairaalapöydältä. Ensimmäisenä laitoin sisään levyn, jossa veteraanikuoro laulaa sota-ajalta tuttuja lauluja. 

Mummi kertoi usein tuttaviensa hautajaisten jälkeen, kuinka siellä veteraanikuoro laski seppeleen arkun päälle ja lauloi.

Ja niin he tekevät sitten minun hautajaissakin.

Niin mummi aina sanoi – hieman ylpeyttä äänessään. Eikä mummi ollut muuten leuhkija-naisia lainkaan.

Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa. Yön uhka…

Kun mummin silmät aina avautuivat ne avautuivat, näin sieltä tutun väsymykseen sekoittuneen tuikkeen. Mummi oli loppuun asti täysin järjissään. Suunnattoman rakas. Finlandia-hymni nosti mummin silmäkulmiin kyyneleet. Eikä mummi ollut oikein itkijä-naisiakaan.

Sodasta mummi ei puhunut koskaan omasta aloitteestaan. Vastasi kyllä jos kysyin.

Lottana toiminut mummini oli menettänyt poikaystävänsä sodassa. Pommitusten ääniin hän heräsi joskus yhä painajaisissaan. Sen tiedän, sillä nukuin vielä teini-ikäisenä mummolassa mummin vieressä. Silloin olin riittävän vanha ymmärtämään.

Sodassa mummi tapasi myös ukkini, jonka koti jäi Karjalaan. Huonekaluja tuotiin Pohjois-Savoon, jonne mummi ja ukki perustivat kodin. Mummolassa piilosilla saattoi lukea huonekalujen pohjista niiden luovutuspäivämääriä. Kehystettynä oli kuva rintamalta, jossa mummi ja ukki näyttävät ilmeisen onnellisilta. 

Heidän nuori aikuisuutensa oli sota-aikaa. 

Pyysin hoitajaa soittamaan veteraanikuoron levyä mummille mahdollisimman usein.

Sitä soitimme myös, kun näimme mummin kanssa viimeisen kerran.

Oli kevät, isä oli kuollut muutama viikko aikaisemmin, enkä ollut varma oliko mummi ymmärtänyt sitä. Astuin huoneeseen valmiina toimittamaan elämäni raskainta viestiä. 

Mummin silmät olivat kiinni. Laitoin tuomani kukat pöydälle, kopassa nukkuvan poikavauvan lattialle.

Huone oli riisuttu. Kun mummi joutui terveyskeskukseen, sängyn viereinen seinä tapetoitiin lasten ja lastenlasten kuvilla. Nyt ne olivat laatikossa. Ikkunalaudalle asettamat kukat huoneen ainoa koristus.

Kauniita, mummi kuiskasi, kun heräsi.

Purskahdin itkuun.

Mummi, isä on kuollut!

Näin mummin silmistä, että hän tiesi. Kun näin hänen, äidin surun, tuntui kuin olisin ymmärtänyt asian paremmin vasta itsekin.

Viimeisestä tapaamisestamme tuli kuitenkin kaunis. Katsoimme isästä tekemääni valokuva-albumia, mummi joutui lepuuttamaan silmiään välillä. Kun poika heräsi, nostin hänet vatsalleen mummin rintaa vasten. 

Älä ota ihan vielä

Niin mummi sanoi, kun olin nostamassa poikaa takaisin syliini. Kuuntelimme veteraanikuoron levyä. Kirjoitin osan puheestani lapulle, sillä mummin kuulo oli heikko. Lopuksi kirjoitin kolme maailman tärkeintä sanaa.

Tulisimme kaupunkiin taas ennen hautajaisia lasten kanssa. Sitten nähdään taas. 

Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kolme tuntia ennen saapumistamme mummi oli nukkunut pois. 

Mummin hautajaisissa soi Suvivirsi. Veteraanikuoro lauloi arkun luona Veteraanin iltahuudon ja laski seppeleen. Olin suunnattoman ylpeä mummistani.

Joka itsenäisyyspäivä, Linnan juhliin koristautumisen jälkeen, yritän hiljentyä hetken ennen illan hulinoita. Tänään sytytin kynttilän ja muistelin taas mummia, joka on minulle satavuotisen Suomen rohkeuden ja rakkauden symboli. 

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa kaikkiin koteihin!

Miksi mun pitäisi katsoa, kun mutsin ikäinen nainen juo sohvalla viiniä ja on omituinen?!?

Joulumaa-elokuvan alussa säikähdin omaa ajatustani; onko minun asenteeni yksi syy sille, että keski-ikäisille naisnäyttelijöille ei riitä töitä.

Nimittäin heitä Inari Niemen ohjaama Joulumaa marssittaa nyt valkokankaalle isoihin päärooleihin. Elokuvassa juuri eronnut viisikymppinen Helena (Milka Ahlroth) alkaa joulun lähestyessä ahdistua, kun ex-mies (Tommi Korpela) on muuttanut uuden naisen luo, jonka kanssa elää uutta elämää.

Helenan paras ystävä Ulli (Mari Rantsila) ei halua jättää ystäväänsä jouluna yksin ja naiset lähtevät viettämään pyhiä luomutilalle.

Tilaa isännöi kaksi maalle muuttanutta hipsteriä Tuure (Eero Ritala) ja Unna (Anna Paavilainen), jotka ovat lähteneet hommaan ideologisista syistä. 5-vuotias Malva-tytär tuo maaseutuarkeen omat haasteensa. Maatilalle eksyy vielä yksi vieras (Martti Suosalo). Toisilleen tuntematon porukka viettää keskenään joulua ja joutuu suurten kysymysten eteen.

Alun asennetarkastelun jälkeen elokuvan juoni tempaa kyllä mukaansa ja on kiinnostavaa tarkastella eri ikäisten elämänkysymyksiä. Kuten yksi heistä toteaa, ne tuntuvat pysyvän aina samoina. 

Kolmekymppiselle ruuhkavuosia elävälle elokuva tarjoaa myös vanhemmuuteen liittyviä tunnistettavia kipukohtia. Eräänlaiseksi henkiseksi sankariksi nousee ystävä Ulli, joka on pystynyt rakentamaan itsenäisen ja tasapainoisen elämän ilman perhettä tai miestä. Tällaisia sankareita soisi näkyvän valkokankaalla enemmänkin.

Suurten kysymysten ohella Joulumaa tarjoaa kyllä joulufaneille myös romantiikkaa ja rujompaa joulufiilistelyä. Komedian sijaan kokonaisuus kallistuu enemmän kuitenkin draaman puolelle.

Joulumaa ensi-illassa 1.12.2017 kautta maan