Hae
Gaalanainen

Ovatko lapset hyvä syy vai tekosyy jättää unelmia toteuttamatta? (+äitienpäiväavautuminen Eero Ritalalle)

Tapahtui tällä viikolla.

MTV3 ja C Moren syksyn lehdistötilaisuus oli loppumaisillaan, kun huomaan Onnela 2 -ohjelman ständillä näyttelijä Eero Ritalan. Menen tekemään ziljoonan haastattelun päälle lyhyen haastattelun, jossa kyselen Eerolta, miltä tuntuu koko ajan ottaa enemmän haltuun perheenisän rooleja ja mitä se tarkoittaa.

Kautta rantain hän lopulta myöntää, että ajatus omasta lapsesta kutkuttelee, mutta elämä on hyvää näin. Muutos vauvan tultua on iso, hän sanoo huomanneensa lähipiiristä.

Yhtäkkiä kuulen itseni pääsevän ääneen.

”Oon huomannut, että mun kavereille, jotka on saaneet sen yhden lapsen, on käynyt just näin. Moni tilittää, että on ihan kauheeta, kun ei pysty vaikka menemään enää lähiravintolaan brunssille, kun vaunut ei mahdu ahtaaseen tilaan. Mä sain mun ekan lapsen 25-vuotiaana, enkä oikein ole edes muista tuollaista elämää, enkä kyllä oikein ole osannut kaivatakaan. Mulle jotenkin se lapsen syntymä toi ammatillisestikin selkeän suunnan elämään ja kai jonkunlaisen uuden kirkkaamaan elämäntarkoituksen. Oikeestaan sellainen, identitettikriisi ja pieni ahdistus mulle iski vasta, kun sain pari vuotta sitten mun kuopuksen. Että nyt oon vain se kolmen lapsen äiti, enkä voi enää tehdä elämässä mitään suurta, kun pitää ottaa niin monen tyypin tarpeet huomioon ja aika on koko ajan tiukoilla. Että sinälläänkin sekin on hyvä vaihtoehto, että toteuttaa ensin ammatillisia haaveitaan kunnolla, mutta se lapsenhoito tietysti vaatii enemmän totuttelua, kun on tietynlaiseen itsenäiseen elämään tottunut.”

Tässä vaiheessa yksinpuhelua tajuan, että en tunne Eero Ritalaa yhtään. Todennäköisesti hän ei tiedä edes nimeäni. Saattaa lähinnä tunnistaa kasvoni, että toi on yksi niistä kuvatekstienkirjoittelijoista.

Ei ole siis tavatonta, että juttelen haastateltavien jälkeen haastattelun jälkeen omia asioitani,  mutta yleensä he ovat tutumpia. Ritalasta en ole ikinä tehnyt edes mitään isompaa stooria. Eero kuuntelee kohteliaasti, mutta tuskin vetää johtopäätöksiä tämän sekavan yksinpuhelun jälkeen suuntaan tai toiseen.

”Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada?”

Myöhemmin tajuan, että olen viime aikoina pyöritellyt noita ajatuksia päässäni enemmänkin. 

Olen suhteellisen tyytyväinen uraani, jota olen onnistunut luomaan lasten ohessa. Mutta kolmannen lapsen jälkeen on ensimmäisiä kertoja mieleeni tullut se mutta.

Mutta olisinko sittenkin päässyt kirjoittamaan tai jopa tekemään jossain muodossa talk show`ta edes taustajoukoissa, jos olisin voinut panostaa enemmän uraani? Mutta olisinko kirjoittanut sen kirjan valmiiksi, jos aikaa olisi liiennyt enemmän? 

Rakastan lapsiani yli kaiken. Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta onnea, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada? 

Tein tämän viikon Me naisiin kansihaastattelun Heidi Suomesta. Naisesta, joka oli lopulta alkanut oman onnensa sepäksi.

Näin äitienpäivänä haluaisin lähettää ajatukseni ja nostaa hattuani niille naisille, jotka tahattomasti tai tahallisesti jäävät lapsettomiksi. Joutuneet tai halunneet luoda itselleen merkityksellisen ja onnellisen elämän jotenkin muuten kuin äiteinä. 

Itseäni haluan tarkastella kriittisesti. Ovatko lapset todellinen syy vai tekosyy sille, että ottaisin uusia ammatillisia askeleita?

En suoraan sanottuna kestä sitä, että lapsia käytetään tekosyynä jättää oma elämä elämättä. Mutta olisinko sen kummoisempaa uraa lopulta itsekään tehnyt, jos olisin saanut lapset myöhemmin tai syystä tai toisesta en olisi niitä saanut?

Äitikiirekiire-roolin alle on helppo sujahtaa. Omille tyttärilleni ja toki myös pojalleni haluan tarjota myös naisen mallin, joka uskalsi omistautua välillä myös muulle elämälle ja uralle kodin ulkopuolella. Ja joka oli suunnattoman kiitollinen lapsistaan.

 

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Suomen Mamma Mia! -musikaali viihdyttää ja on oodi keski-iälle

Kävin tiistaina viisikymppisen äitini kanssa katsomassa suomenkielisen Mamma Mia! -musikaalin Messukeskuksen Amfiteatterissa.

Musikaalin suuruus paljastui minulle jo viime syksynä, jolloin se ja sen näyttelijäkaarti esiteltiin lehdistölle. Musikaali on esitetty parillakymmenellä eri kielellä (Helsingissä Svenska Teaternissa vuonna 2014 myös ruotsiksi) ja sen tuotantokoneisto kulkee ohjaajan ja koreografin mukana ympäri maailmaa.

Suomenkin versiossa esiintyjiä on peräti kolmekymmentä. Laura Voutilainen näyttelee pääosan yksinhuoltajaäiti Donna Salosena, joka on pitänyt vuosia majataloa kreikkalaissaarella. Donnan ainokainen, parikymppinen Sofia-tytär (Petra Pääkkönen) on avioitumassa ja haluaa selvittää ennen hääpäivää isänsä.

Niinpä Sofia kutsuu saarelle kolme isäehdokasta (Veeti Kallio, Arne Nylander ja Vallu Laukka). Myös äidin kaksi nuoruuden ystävää (Nina Tapio ja Johanna Kokko) saapuvat häihin.  

Isäehdokkaiden saavuttua saarelle soppaa selvitellään ABBA:n kappaleiden tahdissa. Epäilys, että kappaleet eivät taivu suomeksi, on onneksi turha. Paula Vesalan suomennokset antavat arvoa alkuperäiskappaleille ja tukevat hyvin etenvää juonta.

”Ooooooo sydän särkyi silloin, oon yksin ollut illoin..”

Kreikkalaisen saaren tunnelma tulee todeksi merellisen lavastuksen kautta.

Minulle henkilökohtaisesti musikaalin sovitus ja esittäjät herättävät ABBA:n ikivihreät eri tavalla henkiin. Pystyn vasta nyt paremmin ymmärtämään kappaleiden merkityksen, kun todella eläydyn niihin musikaalin ihmissuhdedraaman kautta. Toki viimeiseen asti hiotut osa-alueet; laulu, koreografiat, puvut ja valaistus tukevat kokonaisvaltaista tätä kansainvälisen tason musikaalielämystä.

Sen lisäksi, että Mamma Mia! on trumpettilahkeissa ja tolppakoroissa ilon puolelle jäävä aikamatka vanhempiemme nuoruuteen, se on myös oodi keski-iälle. Petra Pääkkönen hoitaa Sofian roolin moitteettomasti, mutta lavan kirkkain tähti on Laura Voutilainen.

On ihan huojentavaa, että nelikymppisen tarina on kiinnostavampi kuin kaksikymppisen.

Mamma Mia! pyörii Amfiteatterissa 2.6 asti. Joihinkin näytöksiin on lippuja jäljellä.

Edellinen: Antti Tuiskun jäähallikiertueen avaus