Nykyään vallalla on ajatus, että terapia on vaihtoehto kaikille. Tai tuskin kenellekään siitä on haittaa. Olen täsmälleen samaa mieltä. Silti omani kanssa kävin aikanaan niin kuin Vesalalle – jätin kesken.

Minulla on jonkunmoinen ortoreksiatausta. Parikymppisenä elin vuosikausia todella kontrolloitua elämää; ohjasin jumppia jopa yhdeksän tuntia päivässä. Söin kerran päivässä rahkan ja join pepsi maxia. Syy miksi en joutunut tiputukseen kuin sen kerran oli varmaan ahmimiskohtaukset, joita sain ehkä keskimäärin kerran kuussa. Myös kotona käydessäni söin enemmän. Ja myös juhlin. Kaikesta ”ylimääräisestä” seurasi kuitenkin pidempiä lenkkejä ja enemmän jumppaa.

Kun menin niin sanotusti istumatöihin aloin ”lihoa”. Tämä oli jossain määrin luonnollista, sillä kehoni oli tottunut jäätäviin määriin liikuntaa, joten olisin saanut juosta yöt, että olisin voinut sovittaa sen säännölliseen elämänrytmiin. Nyt söin lounaalla työkavereiden kanssa muutakin kuin rahkaa. Voisi ehkä ajatella, että kehoni normalisoitui. Mutta olin myös ehtinyt nähdä sen (pinnallisen) pääoman, jota timmillä ulkomuodolla voi saavuttaa. Sillä ei kai liiemmin ollut aidon onnellisuuden kanssa mitään tekemistä, mutta muutos pelotti.

Nyt osaan katsoa, miten se pelottaa monia muita väärästä syystä urheilevia, mutta se on sitten tarina erikseen.

Kun aloin odottaa esikoista hain ammattiapua syömishäiriöön ylioppilaiden terveydenhuollosta, sillä suoritin töiden ohessa vielä opintojani. Halusin eroon möröistäni, mutta niiden kohtaaminen olikin vaikeaa. Tuntui turhauttavalta lähteä kerran viikossa lounastunnin ajaksi vastaanotolle itkemään. Se oli myös raskasta. Kun sessiot alkoivat tuntua pelkältä itkemiseltä, jätin homman kesken.

Pystyn kyllä ratkomaan ongelmani itse.

Tämä siis taustoituksena nykytilanteeseen.

Kun olen nyt miettinyt elämäntapamuutosta, olen havannoinut tilanteita, joissa minulla on ahmimishenkistä syömistä tai riittämättömyyden tunnetta, jotka jollain tavalla limittyvät yhteen. En osaa tarkalleen määritellä miten.

Koska oloni on iso ja ruma (samanlainen kuin 15-20 kiloa sitten hoikempana) välttelen kameroita ja minua välillä ahdistaa, kun niitä on joka puolella. Haluaisin keskittyä työhöni, enkä kauhistelemaan kuvia, miten iso ja ruma olen.

Olen kirjoittanut syksyn ajan Varpu Hintsasen kanssa tämän kirjaa. Varpuhan on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja sattuneista syistä ollut mielenhallinnan ja tunnetaitojen kanssa tekemisissä paljon myös omassa elämässään. Tällä hetkellä Varpu työskentelee mielentaitojen valmennuksen parissa.

Kun tekee tiiviisti yhteistyötä jonkun kanssa ja vielä kirjoittaa niistä, joutuu myös itse väistämättä käsittelemään samoja aiheita. En tiedä, johtuuko vanhojen tuntemusten esiinnousu kirjaprosessista, vai tästä elämäntapamuutos-spekuloinnista (ja miten sen oikein tekisin), mutta olen alkanut vahvasti epäillä, että mitään ei voi muuttaa, jos ei ymmärrä, mistä käytös ja toimintamallit johtuvat.

Ei Varpu ole sitä suoraan sanonut, ja toki olen itsekin sen ymmärtänyt, että ammattiavusta ei olisi minullekaan mitään haittaa.

”Eletty elämä, uskomukset ja tunteet ohjaavat meitä toisinaan itseämme vastaan. Muutokset elämän millä tahansa osa-alueella vaativat pysähtymistä, sekä itsensä ja toimintansa rehellistä tarkastelua.”

Minähän en tätä sanonut, vaan Varpu Hintsanen.

Syksyn (ja Varpun kanssa hengaamisen) aikana olen alkanut ymmärtää, miksi monet ovat saaneet avun näiden asioiden käsittelyyn tunnetaitojen verkkokursseilta, joita Varpu pitää Tahto-valmennus nimellä. Entä jos aloittaisin elämäntapamuutoksen tällä kertaa aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Itseeni, tunteisiini ja toimintamalleihin paremmin tutustuen.

Varpun Tahto-valmennus alkaa 2.11. ja kestää viisi viikkoa. Valmennus sisältää viisi videoluentoa ja viisi livevalmennusta, mielentaitotehtävät ja livetapaamisen.  Valmennus on vielä tämän illan Early bird -hintaan 44 euroa (normaalisti 49 euroa tuohon kurssin alkamiseen asti).

Jos yhdeksän euron viikkohintaan saan mahdollisuuden päästä eteenpäin tässä prosessissa, niin olen kokeilemaan. Yritän vakuutella kärsimättömälle itselleni, että mihinkään ei ole kiire, kun kyse on muutoksesta, joten jään mielenkiinnolla odottamaan tämän alkamista.

Lue myös 

Rakas minusta on tullut pullukka!

Ruuhkavuosien ihannepaino?

Haastattelin syksyn alussa Meidän perhe -lehteen laulaja-näyttelijä Konsta Hietasta ja hänen Aami-vaimoaan. Kiinnostuin Konstan tarinasta viime talvena, kun tapasin hänet piiiiitkästä aikaa Salatut elämät -sarjan mediapäivässä.

Tiesin, että hän oli Tenavatähti-uran jälkeen menestynyt jalkapalloilijana. Mutta en tiennyt, että hän on alkanut panostaa täysillä muusikon hommiin. Enkä todellakaan tiennyt, että hänellä on viisi lasta.

Olen itse saanut esikoiseni, kun olin juuri täyttänyt 25. Minua on ehkä siitä syystä aina kiinnostanut elämänvalinnat, joissa tavoitellaan suhteellisen nuorena isoja unelmia samalla kun perhe on kasvanut.  Siksi ehdotin isompaa juttua, sillä usein aihe joka kiinnostaa itseä, kiinnostaa myös muita.

Olinkin lopulta monella tapaa vaikuttunut Hietasten pariskunnasta. Konstaa kolme vuotta nuorempi Aami on aina halunnut äidiksi ja lopulta pari saikin esikoisen, kun he olivat 20- ja 23-vuotiaita. Molemmat olivat sitoutuneita perheeseen ja Aami on halunnut omasta halusta olla kotiäitinä

Nyt lapsia on viisi ja Hietasilla on lapsille selkeät säännöt. Digilaitteet on pienemmiltä kielletty, samoin televisiota he katsovat ehkä kerran viikossa. Lapsista on kasvanut monella tapaa taitavia ja ulospäinsuuntautuneita. Kuulemma 10- ja 12-vuotiaat pojat rakensivat viime kesänä perheen omakotitaloon terassin ja yhden huoneen. Lapset myös soittavat ja musisoivat alakerran bänditilassa, pelaavat lautapelejä, rakentavat legoja, piirtävät ja lukevat.

Vaikka meilläkin on lapsilla ruutuajat, eikä Playstationilla pelata kuin Fifaa ja Änäriä sekä lapset harrastavat paljon,  tunnen silti aika ajoin huonoa omatuntoa viikonloppuaamujen katselumaratoneista. Meillä nimittäin piirretyt ja sittemmin padit ovat aina kuuluneet viikonloppuaamuihin.

Alkujaan siksi, että itse pystyi vielä torkkumaan sohvalla univelkoja, kun lapset oli pieniä. Tapa on jäänyt, vaikka lapset ovat kasvaneet. Usein toinen vanhemmista lähteekin viikonloppuaamuisin jonkun lapsen kanssa kisoihin tai turnaukseen, joten kotiin jäävälle piirretyt ja älylaitteet tarjoavat hengähdyshetken.

En olen nähnyt tässä mitään pahaa, mutta Hietasia haastateltua aloin mietti, että voisiko toimintamallia muuttaa? Olen ollut aika ajoin huolestunut siitä, miten paljon netflixit ja padit vievät luonnollista mielikuvitusta? Kun aivot ovat koko ajan viihdytettynä.

Itsekin tiedän, että luovuus tarvitsee toimiakseen tilaa ja rauhaa. Mihin väliin sitä mahtuu nykylapsilla – saati nuorilla?

Syysloman ensimmäinen sunnuntai, joka yhtäkkiä muuttui lähes kokonaan aikatauluista vapaaksi, sanoin ensimmäisenä heränneelle keskimmäiselle, että entä jos tänä aamuna luet hetken sitä kirjaa? Hänellä on koulussa kirjatavoite ja olen ollut yleisesti huolissani lasten liian vähäisestä lukemisesta. Yllättäen poika suostui lähes mukisematta aloittamaan uuden Lätkä-Lauri kirjan (WSOY) ja pian perään herännyt pikkusisko otti mallia veljestä ja oman kirjan.

Esikoinen jatkoi edellisellä viikolla työkeikalta tuomaani kirjaa. Kodin täytti erikoinen rauha. Viisivuotias kyllästyi lukuhommiin ensimmäisenä ja sujahti omaan huoneeseen. Kun menin hakemaan häntä aamupalalle, hänellä oli käynnissä kampaamoleikki. Hän oli laittanut vanhan puklurättinsä nukelle suojaksi ja suihki selvityssuihketta nutturaan, jonka oli nukelle tehnyt.

Mietin epäuskoisena, että näinkö helposti lapset olisivat kaikki nämä viikonloppuaamut ohjemoituneet ilman piirrettyjä ja padeja. Voisiko tällaisen ottaa tavaksi – vaikka edes toisena viikonlopun aamuista?

Syysloma alkaa nyt olla lopuillaan. Miehen piti olla toisella puolella maailmaa työmatkalla, joten olin jo kuukausi sitten tehnyt syyslomalogistiikkasuunnitelman, koska Jussi Gaala ja toiseksi, koska kirjoitan kirjaa, jolla on deadline. No mies ei lähtenytkään Ecuadoriin, mutta pidin kiinni mummola-kortista, sillä todennököisesti lapset ehtivät nähdä isovanhempiaan vasta jouluna. Ja sain hommia tehtyä.

Lasten kanssa loma-aika jäi ehkä nyt vähän suorittamiseksi, sillä se on myös usein ainoa mahdollisuus pikkuserkkujen yökyläikyyn, joka oli sovittu alkuviikkoon. Kävimme sitä ennen Rushissa tramppapuistossa, joka oli yksi lasten syysloman suosikkikohde. Edellinen viikonloppu meni lasten harrastusten merkeissä. Kuskasin muun muassa tytöt kisaamaan Jyväskylään, jossa ehdin itse käydä kaupungilla ja nähdä ystävää. Se oli mun oma syysloma. Vähän jäi harmittamaan, että jouduin ulkoistamaan poniratsastuksen (jonka olin luvannut kuopukselle) isovanhemmille. Oli lohdullista katsoa viisivuotiaan onnea ponin selässä edes videon välityksellä. Ensimmäisiä kertoja on kuitenkin aina vain kerran.

Mutta sitä(kin) tämä on tämä uraäitiys epätäydellisyyden sietämistä ja tasapainoilua.

Nyt jatkan eilen illalla aloitettua siivousta (todellista lauantai-illan huumaa) ja yritän saada työhommat käsistä ennen kuin lapset tulevat kotiin. Ehkä päivällisen jälkeen saataisiin yksi pelailu- ja lukuhetki ennen kun katsotaan ja kannustetaan Konstaa Tähdet tähdet -ohjelman finaalissa. Suvi Teräsniska kuuluu mun suosikki-ihmisiin bisneksessä, mutta monella tapaa Konsta tarvitsee tätä voittoa enemmän, sillä hänellä ei ole takana ison levy-yhtiön tukea –  ainakaan vielä. Mutta aika ihana, että molemmat ohjelman finalistit ovat uskaltaneet tehdä lapsensa nuorina ja seurata samalla omaa unelmaansa työelämässä. Se inspiroi meitä muitakin – kaikki on kuulkaa mahdollista, paitsi telinevoimisteluammattilaisuus 37-vuotiaana.

Mahtavaa sunnuntaita kaikille!

PSST: Jos Konstan perhe-elämä kiinnostaa, kannattaa ottaa myös seurantaan Aamin pitämä Tohinatalo-blogi.

lue myös:

Kauhisteltu ja kiitelty Logged in -dokumentti vahvisti epäilyksiä – meille ei ikinä hankita Fortnite-peliä

kuvat Tiia Ahjotuli