7 vuotta naimisissa, 12 yhdessä – en ole nähnyt koskaan mieheni itkevän!

Hyvää seitsemättä hääpäivää <3

Seitsemän vuotta naimisissa tänään. Ja niin vain voi oppia puolisosta koko ajan jotakin uutta. Itse asiassa näin kahdentoista yhteisen vuoden jälkeen tajusin vasta syksyllä, että en ole nähnyt Jiin itkevän ikinä. En kertaakaan. En ilosta, enkä surusta. Nauravan kyllä vedet silmissä monta kertaa, aika usein montakin kertaa päivässä.

Hän itse sanoo vaan, kun kyselen asiasta, että on kyllä itkenyt ainakin joskus lapsena, mutta ei muista muuten! 😀

Et voi tietää kenet nait

Mutta näinhän se on. Kun menee 25-vuotiaana yhteen jonkun kanssa ei voi tietää, kenen kanssa on, kun on 37-vuotias. Eikä voi edes tietää, millainen itse on neli- saati seitsemänkymppisenä. Ihmiset muuttuvat. Mekin olemme muuttuneet 12 vuoden suhteen aikana molemmat. Sen verran kuitenkin samaan suuntaan tai joku perusmeininki on säilynyt samana, että liittoa on ollut mielekästä jatkaa.

Mutta ei samaan suuntaan kasvaminen helppoa ole. En yhtään ihmettele, että ihmiset eroavat. Vaikka on tutkittu, että osa ihmisen persoonallisuudesta on geeniperimän tulosta, niin ympäristö ja elämäntilanteet vaikuttavat paljon. Eli on hyvin todennäköistä, että mekin muutumme vielä paljon. Ehkä siksi onkin tärkeintä osata antaa toiselle myös omaa aikaa ja tilaa. Kaikkien ystävien ei tarvitse myöskään olla yhteisiä, vaikka aika paljon heitäkin lähipiirissä nykyään on.

Vuosi korosti suhteen hyviä ja huonoja puolia

Vuonna 2020 olimme yhdessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, sillä normaalisti puolisoni matkustaa paljon työnsä puolesta. Aluksi yhteinen, kiireetön aika, tuntui hyvältä. Jii on tällaiselle stressaajalle paras mahdollinen kumppani, sillä hän ei turhia stressaile ja isossa kuvassa hänellä on hyvä paineensietokyky. Usein hän saa laukaistua mun järkyttävät kauhuskenaariot huumorilla. Jiin huumori on välillä hyvin epäsovinnaista, mutta murtaa usein jään.

Jii yrittää uunottaa välillä aivan käsittämättömiä juttuja, mutta oikeissa asioissa hän ei valehtele koskaan. Hän myös osoittaa välittämistä teoilla. Jii helpottaa tällä tavoin arkea. Hän myös kohtelee ja suhtautuu kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. On aivan sama, kuka meidän kahvipöydässä istuu, niin hän ottaa aina ihmiset ihmisinä. Muistan kun Jii työskenteli seurustelin alkuaikoina esimiehenä jossain paperihommissa, niin hän iltakaudet vastaili puhelimeen, kun vanhemmat kollegat halusivat soitella kuulumisia.

Toisaalta paljon yhdessä ollessa ovat korostuneet myös ne molempien ärsyttävät piirteet; minun suunnitelmallisuus ja Jiin pikkutarkkuus (tietysti mun mielestä aivan älyttömissä asioissa). Jii voisi jutella aamusta iltaan niitä näitä, eikä hänen mielestä koskaan voi olla liikaa kyläilijöitä. Minulla, jolla on varsinkin kotioloissa tarve omaan aikaan ja tilaan, nämä vaatimukset aiheuttavat välillä yhteentörmäyksiä.

Loppukoronasta saatiin aikaiseksi paljon meheviä riitoja. Niiden syntymistä voisimme jatkossa koittaa molemmat liennyttää jo alkuunsa. Ehkä olemme tätä jo tässä syksyn aikana oppineet hieman. En tiedä, haluanko nähdä Jiin koskaan itkevän. En ehkä taida haluta kohdata sellaista tilannetta, joka avaisi lopulta hänen kyynelkanavat. Se voisi olla jotakin niin hirveää, jota en voi edes kuvitella.

Sen sijaan toivon meille monia armorikkaita ja tavallisen onnellisia vuosia.

kuva: Tiia Ahjotuli

Lue myös: 

Ensitreffit alttarilla – minäkään en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä!