Hae
Gaalanainen

Olen lievästi ylipainoinen, mutta se ei tarkoita että olisin huonompi työntekijä! Päinvastoin!

Olen virallisesti lievästi ylipainoinen, ollut jo viime syksynä, kun aiheesta viimeksi kirjoitin. Samoin saatoin olla jo sitä edellisenä, mutta en ole kovin paljon harrastanut vaaálla käymistä. Eniten minua ärsyttää ylipainoon liittyvässä ajatuksessa se, että usein ylipainoon tunnutaan liittävän ajatus laiskuudesta tai aikaansaamattomuudesta. Tutkimuksen mukaan ulkonäkö vaikuttaa naisilla miehiä enemmän työn saamiseen ja jopa palkkaukseen, kertovat aiheesta tehdyt tutkimukset.

Itsellä ajatus on päinvastainen. Jos en viilaisi juttuja tai kirjoittaisi niitä yömyöhään, sanoisin enemmän ei töille (joita kuitenkin on toki pakko olla laskutettavaksi asti) ja kieltäisin lasta aloittamasta kolmatta harrastusta, koska se on vain minulle liikaa, niin hyvin todennäköisesti ehtisin kasata useammin oikeaoppisen vihersmoothien tai tehdä muutaman ylimääräisen treenikerran (joiden ansiosta varmasti olisin eri tavalla pirteämpi ja vähemmän stressaantuneempi äiti).

Toisin sanoen silloin kun töitä ja lapsia oli vähemmän, aikaa itsestä huolta pitämiselle oli enemmän. Mutta kun lopetin aikoinaan laihduttamisen juuri noista vääristä, ainoastaan ulkonäkökeskeisistä syistä johtuen, priorisoin samalla toisin.

Satsasin samalla enemmän monipuoliseen tekemiseen media-alalla ja tartuin kunnianhimoisempiin sekä vaativimpiin töihin. Mahdollistin myös lasten kokeilla asioita, jotka heitä kiinnostavat, mutta ovat vieneet aikaa pois minun treeneistä.

En ymmärrä miten tämä voisi tarkoittaa sitä, että olisin huonompi työntekijä, jos olisin tehnyt ja saavuttanut vähemmän asioita, mutta hei olisin hoikempi ja bodatumpi? Ja sitä kautta kai paremman näköinen.

Lievä ylipaino ei tarkoita sitä, että en olisi pitänyt itsestäni myös kolmannen lapsen syntymän jälkeen huolta. Olen merkinnyt kalenteriin muutamille urheilut muutamalle lounastunnille viikossa. Ja jos en ole ehtinyt salille, olen hyppinyt kotona steppilaudalle puolen tunnin hikitreenin (ja säästänyt siirtymäajan salille).  Napannut lounaaksi 95% ulkona Helsingissä syödessä lounaaksi Pupun salaatin, yrittänyt koronakeväänäkin pitää yllä terveellistä ruokailua – normaalilla maalaisjärjellä ja satunnaisella herkuttelulla varustettuna. Syksyllä pidin neljän kuukauden tipattoman, koska minulla ei ollut yksinkertaisesti aikaa yhteenkään krapulapäivään. Sellainen ylipainoinen laiskamato täällä!

Kun aikoinaan lopetin (vääristä syistä) laihduttamisen ajattelin myös, että vaikka itsensä kehittäminen ja itsestä huolehtiminen on tärkeää, ei ole ehkä itsetarkoitus venyttää rajojaan kaikilla elämän osa-alueilla yhtä aikaa. Myös aivoinfarkti oli tästä hyvä muistutus ja tuki ajatusta, että olin tehnyt oikean päätöksen. Ehkä laihduttamisesta stressaaminen kaiken muun stressin päälle ei auttaisi tilannetta.

Toivoisin, että painolla tai ulkonäöllä ei olisi mitään arvoa kun puntaroidaan ihmisen hyvyyttä tai palkkausta työntekijänä tai kyvykkyyttä vanhempana. Se ei nimittäin kerro kummastakaan yhtään mitään ja voi ohjata tekemään johtopäätöksiä aivan väärään suuntaan.

Kun syksyllä mietin jaksamistani ja syitä lihomiselle, sekä mahdollisen terveydellisistä syistä laihduttamisen aloittamista nuo tutkimukset aiheuttivat minussa vastareaktion. Että en ainakaan laihduta sen takia, että en vahingossakaan lähde tuohon (loputtomaan) ulkonäkökilpailuun mukaan! Tai jos onnistuisin laihtumaan, en myöntäisi sitä kenellekään.

lue myös: Aivoinfarktin jälkeen työtahtini järkevöityi – hetkeksi

Rakas minusta on tullut pullukka

7 vuotta naimisissa, 12 yhdessä – en ole nähnyt koskaan mieheni itkevän!

Hyvää seitsemättä hääpäivää <3

Seitsemän vuotta naimisissa tänään. Ja niin vain voi oppia puolisosta koko ajan jotakin uutta. Itse asiassa näin kahdentoista yhteisen vuoden jälkeen tajusin vasta syksyllä, että en ole nähnyt Jiin itkevän ikinä. En kertaakaan. En ilosta, enkä surusta. Nauravan kyllä vedet silmissä monta kertaa, aika usein montakin kertaa päivässä.

Hän itse sanoo vaan, kun kyselen asiasta, että on kyllä itkenyt ainakin joskus lapsena, mutta ei muista muuten! 😀

Et voi tietää kenet nait

Mutta näinhän se on. Kun menee 25-vuotiaana yhteen jonkun kanssa ei voi tietää, kenen kanssa on, kun on 37-vuotias. Eikä voi edes tietää, millainen itse on neli- saati seitsemänkymppisenä. Ihmiset muuttuvat. Mekin olemme muuttuneet 12 vuoden suhteen aikana molemmat. Sen verran kuitenkin samaan suuntaan tai joku perusmeininki on säilynyt samana, että liittoa on ollut mielekästä jatkaa.

Mutta ei samaan suuntaan kasvaminen helppoa ole. En yhtään ihmettele, että ihmiset eroavat. Vaikka on tutkittu, että osa ihmisen persoonallisuudesta on geeniperimän tulosta, niin ympäristö ja elämäntilanteet vaikuttavat paljon. Eli on hyvin todennäköistä, että mekin muutumme vielä paljon. Ehkä siksi onkin tärkeintä osata antaa toiselle myös omaa aikaa ja tilaa. Kaikkien ystävien ei tarvitse myöskään olla yhteisiä, vaikka aika paljon heitäkin lähipiirissä nykyään on.

Vuosi korosti suhteen hyviä ja huonoja puolia

Vuonna 2020 olimme yhdessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, sillä normaalisti puolisoni matkustaa paljon työnsä puolesta. Aluksi yhteinen, kiireetön aika, tuntui hyvältä. Jii on tällaiselle stressaajalle paras mahdollinen kumppani, sillä hän ei turhia stressaile ja isossa kuvassa hänellä on hyvä paineensietokyky. Usein hän saa laukaistua mun järkyttävät kauhuskenaariot huumorilla. Jiin huumori on välillä hyvin epäsovinnaista, mutta murtaa usein jään.

Jii yrittää uunottaa välillä aivan käsittämättömiä juttuja, mutta oikeissa asioissa hän ei valehtele koskaan. Hän myös osoittaa välittämistä teoilla. Jii helpottaa tällä tavoin arkea. Hän myös kohtelee ja suhtautuu kaikkiin ihmisiin samalla tavalla. On aivan sama, kuka meidän kahvipöydässä istuu, niin hän ottaa aina ihmiset ihmisinä. Muistan kun Jii työskenteli seurustelin alkuaikoina esimiehenä jossain paperihommissa, niin hän iltakaudet vastaili puhelimeen, kun vanhemmat kollegat halusivat soitella kuulumisia.

Toisaalta paljon yhdessä ollessa ovat korostuneet myös ne molempien ärsyttävät piirteet; minun suunnitelmallisuus ja Jiin pikkutarkkuus (tietysti mun mielestä aivan älyttömissä asioissa). Jii voisi jutella aamusta iltaan niitä näitä, eikä hänen mielestä koskaan voi olla liikaa kyläilijöitä. Minulla, jolla on varsinkin kotioloissa tarve omaan aikaan ja tilaan, nämä vaatimukset aiheuttavat välillä yhteentörmäyksiä.

Loppukoronasta saatiin aikaiseksi paljon meheviä riitoja. Niiden syntymistä voisimme jatkossa koittaa molemmat liennyttää jo alkuunsa. Ehkä olemme tätä jo tässä syksyn aikana oppineet hieman. En tiedä, haluanko nähdä Jiin koskaan itkevän. En ehkä taida haluta kohdata sellaista tilannetta, joka avaisi lopulta hänen kyynelkanavat. Se voisi olla jotakin niin hirveää, jota en voi edes kuvitella.

Sen sijaan toivon meille monia armorikkaita ja tavallisen onnellisia vuosia.

 

kuva: Tiia Ahjotuli

Lue myös: 

Ensitreffit alttarilla – minäkään en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä!