Hae
Gaalanainen

Iisalmi – miltä lapsuuden kotikaupunki tuntuu puoli elämää myöhemmin?

Iisalmi – kaupunki, jossa vietin 18 ensimmäistä elinvuottani. Kun muutin sieltä opiskelemaan, kävin lapsuudenkodissa varmasti ainakin neljä kertaa vuodessa pidemmän pätkän. Ensimmäiset vuodet kaupungista  ja yleensäkin kotoa muuton jälkeen ovat minusta näin jälkeenpäin mietitttynä osittain sellaista napanuoran katkaisua.

Oli ihanaa kokoontua porukalla eri puolilla opiskelevien kavereiden kanssa jouluisin vanhaan kunnon kotikaupungin baariin, käydä vetämässä vanhan jumppaseuran ryhmille treenejä. Iisalmesta puhuttiin aika sarkastiseen sävyyn Iippolana, mutta kuitenkin sinne tuntui turvalliselta palata nuolemaan haavoja, jos piti hakea vauhtia kariutuneisiin unelmiin tai poikaystävä jätti.

Mutta aina minulle oli selvää, että Iisalmesta lähtisin, kun lukio päättyisi, enkä sen jälkeen lopullisesti palaisi. En tiedä, miksi se oli niin, mutta en koskaan nähnyt muuta vaihtoehtoa. Ei siinä ollut mitään dramaattista tai elämää suurempaa, mutta niin kauan kuin mistään mitään muistan, lähtö ilman lopullista paluuta oli minulle selvä.

Toki elämä on sittemmin opettanut, että aina ei voi valita. Joskus paluu on siinä tilanteessa ainoa oikea vaihtoehto.

Aikuisena asiat näkee toisin

Harvan perimmäinen onnellisuus riippuu Suomessa kai asuinpaikasta.

Näin ajattelen nyt, tänään 38 vuotta täyttävänä, lähes 20 vuotta Iisalmesta muuton jälkeen. Olen asunut pidempään muualla kuin aikanaan Iisalmessa asuin. Takana on myös pisin aika ikinä poissa Iisalmesta, koska korona. Kävin kaupungissa viimeksi helmikuussa 2020, ja nyt sitten vasta viime viikolla.

Lapsuudenkaupungin tiivistäminen lyhyesti on lähes mahdotonta. Tietyssä nostalgisessa mielentilassa lähes kaikki tuo kyyneleet silmiin; meidän kaunis lukio, ala-asteen luokka ja keväällä eläkkeelle jäänyt ope, jolle olimme kuin omia lapsia.

Kuopus kurkkasi vanhan opinahjoni, Iisalmen lyseon ovesta ja …

 

Mummolassa lapsuuden sielunmaisema ja jokainen nurkkaus, joka on tuttu. Isän haudalle veimme pojan viimeisen leiripäivän (meidän poika oli Iisalmessa jääkiekkoleirillä, siitä on oma postaus Instagramissa) jälkeen kukat. Miten ylpeä isä olisikaan ollut, että Iisalmessa tuollainen leiri järjestetään. Ja miten ylpeä hän olisi ollut pojasta, omasta lapsenlapsestaan, joka pärjäsi hienosti kentällä kuin sen ulkopuolella äidin murretta puhuvien lasten kanssa. Se on pikkukaupungin etuja, pienet jutut tuntuivat elämää suuremmilta. Vai oliko se sittenkin vain lapsuus, jonka aikuisuus olisi karsistanut kaupungista riippumatta?

Aikuisena katson vanhaa kotikaupunkia eri tavalla. Uimarannalla katson helteessä kylpeviä rannan kupeessa olevia puutaloja. Ovatko nämä olleet aina näin hienoja? Keitä täällä asuu? Ovatko he onnellisia? Olisinko minä ollut onnellinen tässä kaupungissa, jos olisin jäänyt? Tai palannut?

Ystävien rantasaunalla. Näyttää vahvasti kesältä.

Mun koti ei ole enää täällä, mutta juuret ovat

Keskustan jokaisen kadun käänteen tiedän, mutta moni liike tai ravintola on vaihtanut paikkaa tai nimeä. Kun terassilla katson lapsuudenystävien pöydästämme toisiin, huomaan olevani vieras kaupungissa. En tunne näitä ihmisiä tai heidän tarinoitaan. Tämä on nyt heidän kotinsa, mutta minun juuret ovat aina täällä – vaikka kotini onkin muualla.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *