Core hukassa – ja saako sitä enää julkisesti tavoitella?

Pääsin viikko sitten torstaina palaamaan koronatauon jälkeen salille. Yritin viikkoa tuota aikaisemmin samaa temppua, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Oireet palasivat, vaikka testi näytti jo negatiivista ja karanteeni oli ohi.

Eli ihan vain silleen kollektiivisesti muistuttelen aloittamaan varovaisemmin kuin juoksun ja kahden jumpan treenillä koronan jälkeen. Meikäläisellä korona kesti reilun kaksi viikkoa, ja sitä edellinen viikko meni potiessa kolmannen rokotteen sivuvaikutuksia; jotka muistuttavat minulla aika paljon itse koronaa.

Miksi minulla oli kiire liikkumaan? 

Minulle liikunta on ollut viime vuosina ennen kaikkea juttu, jolla saan hetken omaa aikaa ja ihan konkreettinen virtalähde jaksamiseen. Olen pitänyt kiinni 3-4 liikuntakerrasta viikossa kaikki nämä vuodet. Liikuntakerrat eivät ole olleet aina niin tehokkaista, koska olen joutunut tekemään niitä välillä ei itselle ideaaleimpiin aikoihin ja keskenäni, mutta useimmiten olen niistä sen tärkeimmän saanut; energian ja kutakuinkin tunteen siitä, että farkut mahtuvat edes jotenkin jalkaan.

Ideaalitilanteessa hikiurheilisin joka aamu, aloittaisin päivän aamuaerobisella ja jumpalla. Mutta jotta saan tarvittavan määrän töitä tehtyä ajoissa, se ei ole mahdollista kuin kahtena aamuna ja mahdollisesti joskus lauantaisin, jos kolmen harrastavan lapsen kisat, pelit ja harjoitukset osuvat aikataulullisesti yksiin.

Toki tilanteeseen tulee lisää joustoa ensi syksynä, kun kuopus aloittaa koulun. Mutta nyt on nyt ja suoraan sanottuna pyhien perään salien sulkeutuminen ja viimeistään nyt tarttuneet koronakilot – olo on tukala.  Varsinkin keskivartalon kanssa en tiedä miten päin olisin.

Mutta saako sitä enää sanoa?

Varsinkin kun itsekin lopetin oikein julkisestikin laihduttamisen viisi vuotta sitten.

Kaikki lähtee coresta

Jo tuolloin, viisi vuotta sitten, vuosi kuopuksen syntymän jälkeen minulla on ollut liikaa rasvaa kehossa ja painoindeksi on keikkunut normaalin sekä lievän ylipainon rajalla. Ottaen huomioon syömishäiriömenneisyyteni, olen mielestäni suhtautunut asiaan pääosin yllättävän rauhallisesti. Ehkä takaraivossa on kuitenkin ollut ajatus, että sitten kun vähän helpottaa; työt ja perheen kiireet, niin laitan itseni parempaan kuntoon.

Mutta viime vuosina kilot ovat kertyneet yhä enemmän vyötärölle. Vaikka kuinka kehoposiitvinen tässä yrittäisi olla, joka kulmasta tursuva ylävartalo ei tunnu kivalta. Kaikista pahinta on, että se ei tunnu omalta. Entisenä voimistelijana, ja sittemmin valmentajanakin, olen tottunut siihen, miten koko kehon tuntuma lähtee keskivartalosta, coresta. Niin kauan tuo oli minulle itsestäänselvyys, että en edes osannut arvata miltä tuntuisi kun tuon menettää.

Suurin osa liikkeistä, jotka ennen ovat olleet sulavia, lähteneet ikään kuin selkäytimestä, tuntuvat nyt kömpelöiltä, aivan kun en olisi omassa kropassani. Olo on vähän kuin olisi viimeisillään raskaana.

Toipuva syömishäiriöinen ja elämäntapamuutos

Ja kyllä, tämän terapiassakin myönsin, lihominen hävettää. Yllä olevan kuvankin julkaiseminen (otettu salille viime viikolla salille paluun jälkeen) hävettää. Vaikka lihominen johtuisi välillä myös järkevistä valinnoista. Esimerkiksi, kun kerroin terapeutille, että pidin lisäviikon karanteenin jälkeen taukoa, sillä tunsin, että keho ei kunnossa, hän totesi, että olin tehnyt varmaankin oikean valinnan. Usein me ihmiset nimittäin valitsemme asioita, jotka tuntuvat lyhyellä tähtäimellä hyvältä, vaikka pitkällä olisivat haitaksi. Urheilua siirtämällä toimin itseni hyväksi pitkällä tähtäimellä.

Ja sama toimii päinvastoin. Kun sain aivoinfarktin, en ole sen jälkeen stressaavimpina ajanjaksoina enää lisännyt kehon taakkaa korkeasykkeisellä treenillä.

Mutta olo on silti tukala -mainitsinko tämän jo – ja tekisi mieli aloittaa  joku megaluokan liikuntahaaste ja lopettaa syöminen kesään asti. Tämä on se vanha syömishäiriöinen mieli, joka huutelee aina taustalta.

Samainen huutelija sai aikoinaan ahdistuskohtauksen nähtyään tämän kuvan (yllä). Muistan, että minulla oli olevinaan tuolloin joku infernaalinen kuukautisturvotus ja jouduin esiintymään messuilla. Kuvan nähtyäni en syönyt viikkokausiin ja lisäsin aivan jäätävään liikuntaohjelmaan (ohjasin pahimmillaan jumppaa jo muutenkin tuohon aikaan yhdeksän tuntia päivässä) vielä lisää hikoilua.

Toipuvalla syömishäiriöisellä nämä elämäntapamuutokset on aina otettava jotenkin varovaisemmin. Onko näissä asioissa kohalotovereita, jotka ovat saaneet homman jotenkin tasapainoon?

Ja sitäkin mietin, että onko coren – ja vyötärön tavoittelu – enää nykyisessä kehopositiivisessa ilmapiirissä sallittu? Siltikin, vaikka en uskoisi, että fyysisen coren myötä löytyisi muuten mikään sen parempi elämä.

Lue myös: Olen lievästi ylipainoinen, mutta se ei tarkoita, että olisin huonompi työntekijä – päinvastoin