Kehohäpeä – annanko sen rajoittaa elämää?

Viime viikolla juhlittiin Storytel Awards -gaalaa, kiitokset vielä Valo joka ei kadonnutkaan -kirjaa äänestäneille, että teoksemme finaaliin pääsimme.

Kun kutsu gaalaan tuli, ajattelin ensin että en mene. Hukassa ollut core nimittäin ei ollut enää mitään, vaan mursin nilkkani tuossa maaliskuun lopulla, ja olo kehossa on tukalampi kuin koskaan – syvimmemmin ja eri tavalla kun viime helmikuussa. Iltapukuun sulloutuminen tuntui viimeiseltä mahdolliselta ajatukselta.

Vaikka töiden puolesta tällaisissa tapahtumissa piipahtelen – nimenomaan piipahtelen – niin silloin voi mennä astetta kasuaaleimmissa vaatteissa, olla työminän takana.

(keho)Häpeä!

Coren tavoittelukirjoituksen jälkeen (syömishäiriöistä) mieltä on siis koeteltu muutenkin; ennen nilkan murtumaa onnistuin jollain merkillisellä tavalla juoksumatolla venäyttämään niskani (jossa on vanha voimisteluvamma). Hieman – hävetti sekin – viikon välein juosta Terveystalon magneetissa. Ensin niskaa kuvaamassa, sitten nilkkaa.

Mutta se, että en juoksamattojuoksijana ole pystynyt kuukauteen edes kävelemään normaalisti, on ollut jonkunmoinen mielenharjoitus – josta seurasi kyllä myös se aikaisempi painajaineseni lihominen (voi kumpa olisin voinut kertoa, että näin ei tapahtunut) ja sen myötä sitten koronan aikana jo puhjennut kehoahdistus.

Olen vanhassa elämässäni jättänyt sosiaalisia tapaamisia ja tilanteita välistä, jotta en joutuisi syömään, mutta en nyt sentään ole jättänyt mihinkään menemättä, että olisin hävennyt turvonnutta olemustani. Nyt on monta kertaa ollut sellainen olo, että en kehtaa mennä, koska keho hävettää.

Elämäntilanteen muuttuvat – keho sen mukana

No onneksi gaalaan kuitenkin menin. Ja tänä aamuna pitkästä aikaa jumpalle (saliin jossa ei ole peilejä). Ja vaan välillä hävetti.

Yritän ajatella, että häpeä on nyt tunne ja se menee ohi. Häpeä aiheuttaa myös tarvetta selvittää tilannetta, mutta yritän nyt vaan olla liikaa miettimättä asiaa ja palata rutiineihin nyt, kun nilkka kestää kävelyä ja lihaskuntojumppia. En voi antaa itseni vielä 38-vuotiaana kehohäpeän määrittää tekemisiäni. Annoin jo liian monta vuotta ajastani – ja hauskoista hetkistä – syömishäiriölle.

Kevään lempparitakki -periaatteesta jotain muuta kun mustaa.

Samojen häpeän ajatusten kanssa taistelen, kun yritän löytää sopivia vaatteita. Tekisi mieli verhoutua vaan mustaan. Mutta taistelen periaatteesta vastaan tässäkin. Antti Tuiskun uudesta Prismalle suunnittelemasta kevät-kesämallistosta 2022 valitsin vaaleansinisen takin (jota olen pitänyt muuten sitten melkein joka päivä), keltaisen collegepuseron sekä kanervan väriset trikoot ja topin. Jokainen näistä muistuttaa minua myös tuosta AT-malliston periaatteesta;  elämäntilanteet muuttuvat ja keho niiden mukana.  Silti jokainen keho on yhtä arvokas ja ainutlaatuinen.

kuvassa: takki Antti Tapani -kevät-kesä 2022 mallistosta saatu