Koronaviikon kohokohta taisi olla ulkona pyörälleminen.

Otimme kuopuksen pois tiistaina päiväkodista. Keskiviikkona 8 -ja 11-vuotiaat lapset jäivät kotikouluun.

Sen verran kotona sairaiden lasten kanssa töitä tehneenä tiesin, että tärkeintä olisi luoda joku päivärytmi. Kirjasimme ne ylös ja iskimme jääkaapin oveen.

Tiivistettynä selvitimme lapsille, että kouluaika on kouluaikaa etäopiskelussakin, jolloin lasten puhelimet on takavarikoitu. Myös muutama happihyppely ja ruokailut pyörivät kotikoulussakin normaalisti.

Päiväkoti-ikäisten ulkoilutuksista otimme naapuriperheen kanssa kopin. Eilen aamulla minä olin tyttöjen kanssa kaksi tuntia ulkoilemassa, iltapäivästä mieheni. Tänään naapurit hoitavat ulkoilutukset ja meillä on mahdollisuus tehdä hieman pidempi työpäivä.

Näin perjantaina voin varovasti sanoa, että viikko on mennyt kohtuullisesti. Tietysti töitä jää tavallista enemmän viikonlopulle. Kuopuksen ruutuaika on myös paukkunut moninkertaisesti. Työt ovat keskeytyneet satoja kertoja siihen, kun kolme huutaa äitiä; auttamaan läksyissä, pyytänyt Wilmasta lisätehtäviä, pyytänyt pelaamaan tai vaihtamaan Netflixistä toisen ohjelman, pyyhkimään pyllyn, lupaa lähteä ulos tai kaverille.. Olen myös pelkästään tämän aamupäivän aikana joutunut kieltämään levittämästä liikaa voita, hakemasta jääkaapista limpparia keskellä päivää tai pelaamaan sählyä kesken läksyjen tekemisen.

Toisaalta olen korottanut ääntä vain muutaman kerran. Miehen kanssa olemme ottaneet vain kaksi kertaa kevyesti yhteen, kumman on työtehtävä on tärkeämpi juuri nyt. Lapset ovat myös olleet enemmän kolmestaan. Naapuruston lapset ovat olleet piilosta ja muita pihapelejä iltaisin. Mieheni on löytänyt itsestään Kape Aihisen ja on innostunut opettamaan ruuanlaittoa myös lapsille. Minä puolestaan kannoin korteni kekoon ja  opetin heidät eilen katsomaan This is us -sarjaa (selvitin eilisen jakson ajan lapsille juonenkäänteitä).

Parhaimmillaan tämä epätavallinen ajanjakso voi lähentää perheitä. Mutta aivan varmasti myös avioerotilastot kasvavat, aivan kuin lomien jälkeenkin. Lomien huolettomuuden sijaan, kun nyt on saatava arki ja työt pyörimään epätavallisissa oloissa.

Viikon aikana olen myös huomannut, että korona-aika saattaa jakaa myös sukupolvia – jopa kaveriporukoita eri leireihin.

Osa riskiryhmään kuuluvista on viitannut kintaalla hallituksen pyynnölle olla kotona.Meidänkin kauppakeskuksen kahvilassa riskiryhmäläisiä istuskeli eilen aamulla sankoin joukoin. Olemme kavereiden kanssa päivitelleet tuon ikäluokan edesottamuksia. ”Kotona on tylsää”, ”Minua ei ole ennenkään kukaan määrännyt” ja muut karanteenirikkureiden ukaasit ovat kuin märkä rätti meidän naamaan, joiden pitäisi pitää yhteiskunta pyörimässä kotoa käsin.

Ja heidän etua ajatellen!

Ja kun kyseessä on myös meidän, eli monen +70 -vuotiaan, oman lapsen tai lapsenlapsen terveys. Jos koronapiikki nousee kerralla liian suureksi niin teho-osastoille emme mahdu myöskään me, jos sattuu onnettomuus tai mikä tahansa kiireellisen hoidon tarve.

Toinen asia, joka on aiheuttanut meidän perheellisten keskusteluketjuissa polemiikkia, on lasten päivähoito. Kaikilla on siihen yhä oikeus, mutta hallituksen mukaan olisi parasta pitää lapset kotona, jos vain mahdollista. Tämä on mahdollisuus aiheuttanut monenlaisia tulkintoja sekä päiväkodeissa, että myös meissä vanhemmissa. Osa vie lapsensa yhä hoitoon heppoisimmin perustein. Toinen tekee kaikkensa, jotta saisi pidettyä lapset erillään muista.

Tietenkin se, että toiset etätyöläiset vievät lasta päiväkotiin, aiheuttaa epäoikeudentunteita niissä, jotka säätävät lasten kanssa kotona. Tulee mieleen ilmastonmuutoksen ehkäisy, en minäkään, jos ei muutkaan..

Itse ajattelen, kuten muutenkin yritän elämässä ajatella ja opettaa; teen tässä tilanteessa kaikkeni, mitä osaltani pystyn. Toivottavasti se riittää.

Rauhaa kaikkien viikonloppuun!

Korona mahdollisti kiireettömän hengaamisen.

Kun kuulin torstaina koronan aiheuttamista rajoituksista, minuun iski hetkeksi puhdas lamaannus. Muutaman tunnin sisällä sähköpostiin tuli 12 työkeikan peruutusta. Lasten kisa- ja turnauskalentereista vedettiin ruksit yli seuraavalta kuukaudelta kymmenen tapahtuman päälle. Oma työmatkani Tanskaan peruuntui, samoin lapsen kisamatka sinne. Äsken laskin, että koronaviruksen ehkäisy ja välttelytoimenpiteet vapauttavat kalenterista 51 menoa! 

Itsekkäästi suoraan sanottuna veetutti! Olin saanut kevään työt pitkälle myytyä, koko perheen aikataulut soviteltua. Esikoiseni levitteli käsiään, he olivat hioneet iltakaudet uutta ohjelmaa ja kisakauden piti alkaa nyt seuraavana viikonloppuna. Myytyjen töiden tilalle tuli taloudellinen epävarmuus kun mietimme lomautusuhkaa ja omien töiden uudelleenjärjestelyjä ja peruuntumisia.

Korona-viikonloppu on tuntunut toiselta todellisuudelta.

Oli outoa herätä lauantai-aamuna, kun yhtäkkiä koko päivä oli vapaa. Mihin haluaisimme tai voisimme tämän kaiken vapautuvan ajan käyttää? Mietin kaappien perusteellista konmarittamista, kuopuksen valokuva-albumin päivittämistä. Toisaalta ihan vain oleilu houkutti.

Vapaus tuntui jopa huumaavalta, mutta huomasin pian, että se oli toisenlaista kuin normaalisti. Elokuviin ja hoplopeihin, jonne emme normaalisti perheen kanssa ehdi, ei kai olisi hyvä mennä nytkään. Ei kai kuntosalille menokaan ole nyt kokonaisuutta ajatellen kovin järkevää?

Kuitenkin huomasin, että päivä lipui nopeasti enempää suunnittelematta tai ohjelmaa järjestämättä.

Aamupäivästä mies alkoi pitää parin muun lätkä-isän kanssa pojalle ja tämän kavereille ”vetoklinikkaa”, harjoittelivat kolme tuntia lätkämaaliin laukaisuja. Kun kavereilla ei ollut harrastuksia, niin piha alkoi täyttyä lapsista (samalla vetoklinikan pitäjät taisivat nauttia samalla muutaman coronan). Sain esikoisen mukaan kävelylenkille ja illasta kaveriperhe pyöräili meille. Lämmiteltiin lapsille edellispäivän pastabolognesea ja heitin karjalanpiirakat uuniin.

Lapset juoksivat vielä illasta pihalla, katsoivat hetken Maikkarin uutta Masked Singer Suomi -ohjelmaa. Lapsilla on kyky ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat.

Samalla ymmärrän, että tämä kaikki varovaisuus on ainoa oikea tapa toimia. Nyt ei ole itsekkyyden aika, vaan on pakko miettiä kokonaiskuvaa ja heikoimpien terveyttä, sekä sairaalajärjestelmän toimivuutta. Ja toivoa, että tästä ei seuraa lamaa ja henkilökohtaisia konkursseja.

Tänään sunnuntaina ollaan pelattu uunoa ja ulkoiltu. Ja kohta pitäisi kokata seuraavan viikon ruokia. Huomaan, että kun minulta lähtee alta minuuttiaikataulu, niin hanskat tahtovat pudota kerralla kokonaan. Eli kun kontrolli hellittää, niin iskee jonkunmoinen saamattomuus.

Mutta nyt täytyy vain ajatella, että jokainen toimii ja tekee valintoja kokonaisuuden hyväksi.

Se, että ei nyt pääse harrastuksiin, elokuviin ja hoploppeihin on pientä, kun miettii infektiovaarassa olevia pitkäaikaissairaita, jotka ovat erityksissä vuosia. Ehkä kestämme tämän muutaman viikon tai kuukauden.

Ja lopulta kaikki on hyvin suhteellista.

Vaikka esikoinen on toki harjoitellut ahkerasti, niin juttelin torstaina taitoluistelija Emmi Peltosen kanssa, jolta oli peruuntunut MM-kilpailut. Juuri kun hän oli hyvässä kunnossa!

Vaikka omia töitä peruuntui, niin minulla on silti kalenterissa töitä ja kasa rästitöitä! Näin torstaina useita artisteja ja tapahtumajärjestäjiä, joilta oli peruttu aivan kaikki!

Ja vaikka talous huolettaa, niin tämä ei ole sotatila, jossa pitäisi pelätä ulkona liikkumista tai välitöntä hengen menettämistä. Meillä on ruokaa (vaikka ei olla hamstrattu), katto pään päällä ja ennen kaikkea toisemme.

Se on lopulta kaikki.