Ensimmäinen koronaviikko kotona – yhteenottoja, yhteistä aikaa ja yksi Kape Aihinen

Koronaviikon kohokohta taisi olla ulkona pyörälleminen.

Otimme kuopuksen pois tiistaina päiväkodista. Keskiviikkona 8 -ja 11-vuotiaat lapset jäivät kotikouluun.

Sen verran kotona sairaiden lasten kanssa töitä tehneenä tiesin, että tärkeintä olisi luoda joku päivärytmi. Kirjasimme ne ylös ja iskimme jääkaapin oveen.

Tiivistettynä selvitimme lapsille, että kouluaika on kouluaikaa etäopiskelussakin, jolloin lasten puhelimet on takavarikoitu. Myös muutama happihyppely ja ruokailut pyörivät kotikoulussakin normaalisti.

Päiväkoti-ikäisten ulkoilutuksista otimme naapuriperheen kanssa kopin. Eilen aamulla minä olin tyttöjen kanssa kaksi tuntia ulkoilemassa, iltapäivästä mieheni. Tänään naapurit hoitavat ulkoilutukset ja meillä on mahdollisuus tehdä hieman pidempi työpäivä.

Näin perjantaina voin varovasti sanoa, että viikko on mennyt kohtuullisesti. Tietysti töitä jää tavallista enemmän viikonlopulle. Kuopuksen ruutuaika on myös paukkunut moninkertaisesti. Työt ovat keskeytyneet satoja kertoja siihen, kun kolme huutaa äitiä; auttamaan läksyissä, pyytänyt Wilmasta lisätehtäviä, pyytänyt pelaamaan tai vaihtamaan Netflixistä toisen ohjelman, pyyhkimään pyllyn, lupaa lähteä ulos tai kaverille.. Olen myös pelkästään tämän aamupäivän aikana joutunut kieltämään levittämästä liikaa voita, hakemasta jääkaapista limpparia keskellä päivää tai pelaamaan sählyä kesken läksyjen tekemisen.

Toisaalta olen korottanut ääntä vain muutaman kerran. Miehen kanssa olemme ottaneet vain kaksi kertaa kevyesti yhteen, kumman on työtehtävä on tärkeämpi juuri nyt. Lapset ovat myös olleet enemmän kolmestaan. Naapuruston lapset ovat olleet piilosta ja muita pihapelejä iltaisin. Mieheni on löytänyt itsestään Kape Aihisen ja on innostunut opettamaan ruuanlaittoa myös lapsille. Minä puolestaan kannoin korteni kekoon ja  opetin heidät eilen katsomaan This is us -sarjaa (selvitin eilisen jakson ajan lapsille juonenkäänteitä).

Parhaimmillaan tämä epätavallinen ajanjakso voi lähentää perheitä. Mutta aivan varmasti myös avioerotilastot kasvavat, aivan kuin lomien jälkeenkin. Lomien huolettomuuden sijaan, kun nyt on saatava arki ja työt pyörimään epätavallisissa oloissa.

Viikon aikana olen myös huomannut, että korona-aika saattaa jakaa myös sukupolvia – jopa kaveriporukoita eri leireihin.

Osa riskiryhmään kuuluvista on viitannut kintaalla hallituksen pyynnölle olla kotona.Meidänkin kauppakeskuksen kahvilassa riskiryhmäläisiä istuskeli eilen aamulla sankoin joukoin. Olemme kavereiden kanssa päivitelleet tuon ikäluokan edesottamuksia. ”Kotona on tylsää”, ”Minua ei ole ennenkään kukaan määrännyt” ja muut karanteenirikkureiden ukaasit ovat kuin märkä rätti meidän naamaan, joiden pitäisi pitää yhteiskunta pyörimässä kotoa käsin.

Ja heidän etua ajatellen!

Ja kun kyseessä on myös meidän, eli monen +70 -vuotiaan, oman lapsen tai lapsenlapsen terveys. Jos koronapiikki nousee kerralla liian suureksi niin teho-osastoille emme mahdu myöskään me, jos sattuu onnettomuus tai mikä tahansa kiireellisen hoidon tarve.

Toinen asia, joka on aiheuttanut meidän perheellisten keskusteluketjuissa polemiikkia, on lasten päivähoito. Kaikilla on siihen yhä oikeus, mutta hallituksen mukaan olisi parasta pitää lapset kotona, jos vain mahdollista. Tämä on mahdollisuus aiheuttanut monenlaisia tulkintoja sekä päiväkodeissa, että myös meissä vanhemmissa. Osa vie lapsensa yhä hoitoon heppoisimmin perustein. Toinen tekee kaikkensa, jotta saisi pidettyä lapset erillään muista.

Tietenkin se, että toiset etätyöläiset vievät lasta päiväkotiin, aiheuttaa epäoikeudentunteita niissä, jotka säätävät lasten kanssa kotona. Tulee mieleen ilmastonmuutoksen ehkäisy, en minäkään, jos ei muutkaan..

Itse ajattelen, kuten muutenkin yritän elämässä ajatella ja opettaa; teen tässä tilanteessa kaikkeni, mitä osaltani pystyn. Toivottavasti se riittää.

Rauhaa kaikkien viikonloppuun!