Metsäretkellä ihan muina vappupimiöinä halailemassa puita.

Oli mahtavaa lukea teidän kaikkien rentoutumisvinkkejä tuosta kirja-arvontapostauksesta.

Moni kiitteli metsän rauhoittavaa vaikutusta. Ja ihan tosi. Minun on pitänyt mennä monta kertaa metsään, siis PITÄNYT MENNÄ VUOSIA.  Teen kyllä mahdollisimman ulkosalla välillä nopeita lenkkejä ja käyn kuopuksen kanssa puistossa. Mutta metsään meneminen on vain näinä hulluina vuosina jäänyt.

Tuntuu, että metsän etsiminen (vaikka periaatteessahan Suomessa metsiä on joka puolella) puolen tunnin lenkkiä tai ulkoilua varten veisi sitä kaikkein arvokkainta elämässä. Eli aikaa.

Joten siksikin metsässä käyminen on jäänyt, kun ulkoilu itsessäänkin jo piristää. Mutta en varsinaisesti ole edes ihminen, joka lähtisi Lappiin samoilemaan päiväkausiksi. Olen varma, että minulle kävisi kuin Kimmo Vehviläiselle.

Olen kyllä myös vuosia lukenut luonnon parantavasta ja rauhoittavasta vaikutuksesta. Ja tokihan olen metsässä nyt käynyt – tai ainakin metsän reunassa – esimerkiksi mökeillä. Ja tykkään kyllä fiilistellä terassilta luontonäkymää tai mökkilaiturilta järveä, mutta että olisin varsinaisesti sukeltanut metsään… en edes uskalla ajatella milloin.

Täytyy myöntää, että minulla on lapsesta asti ollut myös jonkunlainen pelko syvintä metsää kohtaan. Jotenkin ajattelen aina, että jos en onnistu eksymään, niin meikäläisen tuurilla sieltä vastaan talsii juuri pentuja saanut karhu.

Mutta viime viikonloppuna päätin, että nyt! Menemme lasten kanssa jossain välissä metsään.

Täällä Järvenpäässä on hehkutettu luontoalue Lemmenlaakso, jossa olen muutaman kerran käynyt lasten päiväkoti/harrastuskauden päättäjäisissä. Tosin esikoisen eskarin lopetuksesta taitaa olla jo reilut viisi vuotta..

Katsoin lauantai-iltana matkan meiltä Lemmenlaaksoon valmiiksi.. 3,4 kilometriä!

Aloin illalla lämmittelemään myös lapsikatrasta, josta keskimmäinen oli ollut koko päivän pelaamassa kaatosateessa jalkapalloturnausta, metsävisiittiä varten. Hänen pelit jatkuivat vielä sunnuntain, joten häntä emme saisi mukaan. Esikoinen muisti yhtäkkiä, että sunnuntaina harjoitusten jälkeen hänen on pakko lukea maanantain historian kokeeseen. . Eli lopulta lähdimme kuopuksen kanssa kahdestaan metsään ennen tämän jumppaa.

Sää olikin sunnuntaina mitä parhain, kun syysaurinko porotti koko päivän. Joten pakkasin  pienimmälle eväät reppuun, jotta hän voi syödä välipalan metsässä.

Pienin oli innoissaan! Hän on lähtökohtaisesti aina innostunut kaikesta, joten ajattelin, että miksi en ollut tehnyt tätä aikaisemmin?

Lähdimme metsään autolla, koska lapsen harjoitukset olivat sitten toisessa suunnassa. Lisäksi en ollut aivan varma, muistanko missä tuo Lemmenlaakso sijaitsee..

Ajoimme Sipoontietä ja navigaattori osoitti pian, että olimme saapuneet oikeaan paikkaan. Mutta.  Tien vieressä oli, öö vain metsää? Siis samanlaista metsää kun lähes jokaisen tien vieressä Suomessa.   Muistelin, että täällä oli pakko olla joku ulkosiistimpi ratkaisu, ainakin parkkipaikka metsäretkeilijöitä varten?

Vai oliko tämä uusavuttomuuden huipentuma, että minun pitäisi ymmärtää jättää auto vain tien viereen. Ja sukeltaa siitä metsään?

Tähän en ollut varautunutkaan.

Käännyimme navigaattorisijainnin lähimmästä risteyksestä ja yhtäkkiä olimme keskellä asutusaluetta.

Missä se metsäretki on? , viisivuotias kyseli siinä kohtaa.

Tuolla metsässä..

Ajoimme tietä eteenpäin asutusalueen läpi ja tulimme sillalle. Tämän jälkeen alkoi näyttää enemmän – no metsältä.

Tosin metsätiellä ajoi muutamia autoja, mutta syvemmälle metsään kurkatessa paikka näytti etäisesti tutulta. Tämä taisi olla se Lemmenlaakso!

Ajoin auton parkkiin (muistin jotain oikein), laitoimme takit päälle ja lähdimme kävelemään tietä pitkin. Arvioin mielessäni, mistä kohtaa uskaltaisi sukeltaa metsään, että emme eksyisi.

Onko täällä joku leikkipaikka? , lapsi kyseli uteliaana.

Metsähän on itsessään iso leikkikenttä…lapseni

Käännyin lopulta metsään kohdasta, jossa näytti olevan jotain kiipeilyyn soveltuvia kivikasoja. Harmillisesti metsän siimeksessä ei ollutkaan enää ihan niin lämmin.

Äää täällä tuulee? Miksi ei otettu hanskoja mukaan?,  lapsi totesi.

Oikein hyvä kysymys. En viitsinyt lisätä, että toinen kerros vaatetta, jota tyrkytin lähtiessä lapselle, ei olisi ollut pahitteeksi. Hän väitti, että tulee kuuma.

Miksi uskoin viisivuotiasta?

No. Juostaan vähän, niin tulee lämmin!

Äiti osaatko sinä varmasti takaisin autolle?

Tässä kohtaa en viitsinyt mainita, että suunnistin koko peruskouluni kaverini kanssa, joka kävi partiota. En ikinä oppinut lukemaan karttaa, saati käyttämään kompassia.

Joten parempi ehkä, että emme mene tämän syvemmälle.

Noniin katsos miten kaunista täällä on!

Saan lapselta samanlaisen välinpitämättömän vilkaisun ympärille, kun kesällä automatkalla, kun huutelen lapsille keskellä kauneinta Suomen kesää.

Oi katsokaa miten kaunista!

Esiteini ja toinen kännykällinen eivät nosta edes katsettaan. Tämä pienin vielä vilkaisee.

Tiedätkö mikä puu tämä on? kyselen kivikasan päälle kiivenneeltä lapselta ja koputtelen kuusen runkoa.

Kuusi, mutta on kylmä kylmä kylmä. 

On myönnettävä, että siellä missä aurinko ei paista, minuakin paleltaa.

Yritän tavoitella katseella jotain spottia, jos paistaisi, jos lapsi söisi siellä eväät.

Mennään etsimään joku aurinkoinen paikka, niin voit syödä siellä eväät?

Täällä tulee, mennään autoon. Minä tykkään syödä eväitä autossa, lapsi sanoo hytisten.

Todistettavasti metsässä, 17 minuutin metsäretkellä.

Lähdemme kävelemään takaisin autolle. Kun käynnistän auton, vilkaisen kelloa. Metsäretkemme ehti kestää 17 minuuttia.

Lapsi syö eväät autossa ja menemme tunniksi leikkipuistoon ennen jumpan alkamista. Olisikohan luontokasvastus pitänyt aloittaa hieman aikaisemmin? Myös tällä allekirjoittaneella.

Työssäni olen jatkuvasti tekemisissä julkisuuden ihmisten, avoimuuden ja niiden rajojen kanssa.

Miettikää elämänne kipein, henkilökohtaisin asia. Lähisuhdeväkivalta, raiskaus, riippuvuus, petetyksi tuleminen.

Mitä näitä nyt on.

Sellainen asia, josta ei tiedä kukaan, ehkä muutama tai tarkoin valittu lähipiiri.

Miettikää tilannetta, jossa teitä pyydettäisiin kertomasta asiasta omalla nimellä, omilla kasvoilla vaikkapa lehtihaastattelussa, televisiossa – tai joku haluaisi tehdä aiheesta vaikkapa dokumentin.

Joka kerta, kun joku uskaltautuu astumaan itselleen vaikean asian kanssa esiin, ihailen tämän rohkeutta. Joka kerta olen otettu, jos joku haluaa kertoa ja antaa haastattelun juuri minulle.

Sekä ihmisenä ja toimittajana se on minulle suurin luottamuksen osoitus.

Se ja se avautuu! Se ja se kertoo viimein! Yllättävä paljastus!

Niin sanottuna klikkiotsikkoaikana jokainen haastattelun antava tiedostaa, että mitä tunnetumpi henkilö on kyseessä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tämä haastattelu muuttuu jossain vaiheessa ”avautumiseksi” kymmenissä jatkojutuissa ja lainauksissa, jossa nostetaan esille vain muutama lause itse jutusta.

Aina löytyy myös joku huutelija, jonka mielestä tuo avautuminen on väärin. Sydäntä särkee joka kerta, sillä parhaimmillaan tuo ihminen on vuosikausia miettinyt, uskaltaako ylipäätään avata itselleen kipeää asiaa. Jokaisen haastateltavan tarkoitus on näissä avautumiseksi leimaamisissa ollut ainakin minun kanssani ainoastaan vilpitön; auttaa muita samassa tilanteessa olevia tai saman kokeneita.

Ja sellaisia ne ovat usein palautteista päätellen myös olleet.

Samalla haastateltavien ajatukset ovat ravistelleet haastattelutilanteissa myös minua.

Kun Susanna Laine kertoi tällä viiikolla ilmestyneessä Me naisten haastattelussa siitä, kuinka unelmatyökin voi muuttua koko elämän sisällöksi, kun kotona ei ole ketään odottamassa, niin tunsin piston sydämessä. En ole kerran tai kaksi ajatellut lapsettomasta kollegasta, että hyvähän tuon on, kun sillä ei ole muita vaatimuksia!

En voinut olla ihailematta Helena Koivun rohkeutta todeta, että toisen varaan ei kannata rakentaa elämää, vaikka olisi millainen NHL-sankari. Tai miten kriisitä voi seurata myös hyvää – nyt on Helenan ja sen omien unelmien aika.

Anni Hautala mietti puolestaan, miksi viimeisillään raskaana televisiossa esiintyminen on joillekin vielä tabu? Poikkeusaikojen pariskunnan Varpu ja Sami Hintsasen haastattelusta sain varmasti eniten palautetta tämän vuoden isommista jutuista. Vaati Samilta, joka on siis ollut kuivilla neljä vuotta ja alallaan arvostettu ja jopa ylityöllisetty, rohkeutta kertoa nyt kun kaikki on hyvin, miksi alkoholi ei sopinut hänelle. Ei ollut yksi tai kaksi ihmistä, joiden kotona oli tämän jälkeen mietitty, mitkä syyt humaltumiseen ovat.

Suvi Tiilikainen pohti kiltteyttään; kuinka paljon lapsuuden poikkeusolosuhteet vaikuttivat sen syntyyn ja mitä hyvää ja huonoa siitä on seurannutkaan. Oli freesiä, kun Pilvi Hämäläinen oli huomannut, että nuoruutensa ”hyvänä jätkänä” hän oli ollut sovinisti arvostellessa tietynlaisia naisia. Jenni Alexandrova ja Sami Kuronen puhuivat mieltä avartavasti siitä, millaisia ennakkoluuloja littyy kahden eri sukupuolta olevan ystävyyteen. Ja pääsin mä kerran Tampereellekin, sillä Karoliina ja Atte Pentikäisen puhe tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja parisuhteesta oli hyvä muistutus monista tiedostamatta niellyistä asenteista, joita vanhemmuuteen ja parisuhteisiin yhä sen kummemmin miettimättä liittyy.

Te ja moni muu haastateltava tämän vuoden aikana – iso kiitos! Ollaan jatkossakin avoimia – siis rohkeita!

Koska unohdan usein nostaa tekemiäni juttuja somessa, niin nyt kokosin tämän vuoden Me naisille tekemäni kannet Instagramiini @gaalawoman.

kuvat Tiia Ahjotuli