Kolme lasta on nykyään joidenkin mielestä suurperhe.

Äitienpäivän jälkihöyryissä voinen myöntää, että yritin kirjoittaa aiheeseen liittyvää kirjoitusta, mutta mikään kulma ei tuntunut oikealta.

Kun yritin muotoilla, että olen yrittänyt saada kaiken; kiinnostavan työn ja kolme lasta, se kuulosti aivan liian mahtipontiselta todellisuuteen nähden. Aivan kuin olisin joka superihminen, joka ei olisi katsonut edellisenä yönä puoli kahteen Netflixiä ja jonka lapset paahtoivat tänä aamuna aamupalaleipänsä keskenään.

Kun viime sunnuntaina mies oli kerrankin kotona äitienpäivänä, halusin äitienpäiväkuvan minusta ja lapsista. Jotenkin poseeraaminen kaiken keskellä kaikkitietävänä ja kärsivällisesti joka tilanteessa rakastavana Äiti Maana tuntui epäluonnolliselle sekin.

Työelämässä jätän aika usein mainitsematta, että olen kolmen lapsen äiti. Sen tunnustaminen ääneen tuntuu taas jotenkin kylmältä.

Ei siksi, että se ei olisi minulle arvokasta ja merkityksellistä, rakkainta ikinä, vaan siksi, että en halua antaa sen vaikuttavan mielikuvaan minusta. En nimittäin koe, että äitiydellä olisi mitään tekemistä osaamisen tai osaamattomuuteni kanssa – tai oikeastaan monissa paikoissa edes persoonani kanssa.

Lapsista puhumattomuudella olen kai alitajuisesti varmistanut sen, että kukaan ei ajattele, että pystyisin tai en pystyisi johonkin sen huonommin tai paremmin sen takia, kun olen synnyttänyt ja kannan vastuuta kolmesta lapsesta.

Mutta tässä kohtaa ajatukseni menivät myös ristiin; onhan äitiys opettanut minua organisoimaan ja optimoimaan.

Mutta toisaalta olisivatko nämä piirteet voineet jalostua iän ja (työ)elämän myötä ilman äitiyttäkin?

Onneksi löysin alkuviikosta Laura Frimanin äitienpäiväkolumnin, joka kirkasti omat ajatukseni.

Kirjoituksessa Laura painottaa, että äitiys ei tee kenestäkään supersankaria, eikä myöskään sulata aivoja. ”Äitien sokea glorifiointi ei ole ainoastaan alentavaa äideille tai loukkaavaa lapsettomille, vaan yleinen karhunpalvelus kaikille naisille”, Laura toteaa.

Voisiko tätä paremmin sanoa? 

On liiankin helppoa vain nyökytellä vaivaantuneesti superäiti-ylistykseen, vaikka mielessään ajattelisi, että tässä nyt on viime aikoina vaan koitettu selvitä. Toisaalta olen kohdannut myös monta kertaa esittelyn, joka on päättynyt ”niin Emiliallahan on kolme lasta” ja merkitsevään katseeseen, josta en ole varma, onko sen tarkoitus osoittaa kyvyttömyyttäni hoitaa jotain potentiaalista tehtävää vai esitellä minut jonain tilastoihmeenä tai sinä modernina supersankarina.

Sen takia olen yhä useammin alkanut pitää yksityiselämän omana tietonani.

Parisuhde ja matkailua kahdestaan ennen Koronaa.

Jos eräs vaaralliseksi luokiteltu hengitystieinfektio ei olisi pysäyttänyt maailmaa, olisimme tällä hetkellä lentämässä kohti mieheni Jiiin kanssa yllätyslomalle New Yorkiin. Jiin tarkoituksena oli ilmoittaa minulle tänä aamuna tunti ennen lähtöä, että pakkaa kamasi, lähdetään.

Kaikki on hoidettu.

Ja hän todella oli hoitanut kaiken. Hankkinut minulle sijaisen jopa työkeikalle Radiogaalaan, jonka piti olla huomenna.

Yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeen Jii tuntee minut ja kontrollifriikkeyteni sen verran hyvin, että hän sanoi varautuneensa siihen, että olisin todennäköisesti ollut pahalla tuulella koko lennon ajan.

Ihan yleisesti siksi, että tykkää yllätyksistä tai odottamattomista käänteistä. Toiseksi, että olisin joutunut tehtailemaan koko lennon töitä (joita kuitenkin olisi ollut). Olisin jupissut myös juurikasvusta (yleensä hoidan hiukset kuntoon gaalapäivinä, eli normaalielämässä kampaaja-aika olisi ollut huomenna). Sheivaamattomista jaloista puhumattakaan (kts. edellinen).

Stressaisin talkoovastuista, joissa olisin ollut tietenkin tyttären kisaviikonlopun aikana korvaamaton (talkoita tulee ja menee, sanoo mieheni). Arvostan kuitenkin, että mieheni oli kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen valmis ottamaan riskin – ja nähnyt kaiken vaivan.

En tiedä, johtuuko se arjesta vai minun kontrolloinnin tarpeesta, että meidän suhteeseen ei kuulu yleensä tällaiset suureleiset yllätykset. Niissä on jotain hyvittelevän oloista, vaivaannuttavaakin – vähintään tulee olo, että toiselle velkaa samanlaisen. Olkoonkin, että tarkoitusperä olisi kuinka vilpitön ja rakkaudellinen tahansa .

Rakkaus on minulle pieniä tekoja (arjessa). Se on sitä, kun viikonloppuaamuna ottaa lapset, sulkee makuuhuoneen oven ja sanoo nuku sinä vaan. Se on sitä, kun kipeänä keittää toiselle tomaattikeittoa, tuo sängyn vierelle buranaa. Se on sitä, että jättää tekemättä jotain, mikä itselle tuntuisi siinä tilanteessa kaikesta helpolta ja mieluisimmalta vaihtoehdolta.

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.

Mutta rakkaus ei ikinä katoa.

Reilu kuukausi kotona oloa takana.

Onnekseni olen huomannut, että ulkopuolisten menojen karsiutuessa, vaikeudet, joita meidän liitossa on viimeisen parin vuoden aikana ollut, ovat vähentyneet. Kunnioituksen puute, toiselle ikävästi puhuminen.

Emme ole vieläkään todellakaan lähelläkään täydellistä, mutta paremman puolella.

On ollut hieno huomata, että yhdessäolon lisäännyttyä, on käynyt niin kuin viime syksynä yhteisellä Miamin lomalla (jonka teimme ilman lapsia); olemme vapautuneempia. Naurun ja ilon kautta on myös helpompi asettua toisen asemaan ja tehdä myönnytyksiä. Minä vien lapset ulos, tee sinä nyt raportti loppuun. 

Rakkaus ei todellakaan ollut kadonnut. Se oli vain arjen alla, vailla happea. Ja sillä rakkaudella ei ole mitään tekemistä New Yorkin yllätyslomien kanssa.

Lue myös; Ensitreffit alttarilla -Aliisa: Minäkään en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä!