Päivitän monta kertaa viikossa töiden ja lasten osalta kalenteria järjestykseen, mutta koti on usein aivan kaaoksessa. Olen se vanhempi, joka edellisellä viikolla kyselee jo perjantaina, miten kyyditykset jaetaan. En tee tätä ilkeyttäni, mutta kun eri aikoihin eri viikkoina olevat työt on tehtävä, yritän sumplia kuskauksia sopiviin väliin.

Olenkin joskus maininnut, että elämä on opettanut minut superorganisoijaksi. Kun tiedän kalenterin viikolle, niiden reunaehtojen nimissä voin myös levätä ja käydä jossain välissä urheilemassakin.

Meillä on käynyt viimeiset kaksi vuotta siivooja, joka jäi nyt eläkkeelle. Nämä vuodet kun olemme siivonneet siivooja varten, olen tuskaillut saman asian kanssa. Miksi joka kerta tuntuu, että sama kaaos pitää taltuttaa yhä uudelleen. Vieläkin välillä unelmien koti tuntuu välillä orjatyöleiriltä.

Konmaritus ja turhan tavaran heitto on ollut jo vuosia tapa, jolla minäkin olen yrittänyt saada meidän kaaosta järjestykseen. Konmarissa onkin puolensa, mutta sen iloon perustuva jonkinmoinen epäloogisuus ei oikein toimi viiden ihmisen kamojen kanssa.

Aloitin viime viikolla joulusiivouksen, eli järjestelen kaapit ja samalla kartoitan tarvitaanko oikeasti jouluksi mitään uutta. Tällä kertaa (koska olen parhaillani kesälomalla) ehdin toteutettua jo kaikkien lasten kaappiin sekä peti- ja  pyyhekaappiin järjestelmän, jonka uskon taltuttavan kaaosta pitkässä juoksussa..

Kutsun sitä 1-15 -metodiksi, joka kuulostaa ehkä vaikealta, vaikka ei olekaan. Olen selittänyt metodiani aika monille. Osasta tämä on paras idea ikinä, toistet luulee, että olen seonnut (lopullisesti).

Omalla 1-15 -metodilla järjestetty tyttären vaatekaappi.

Järjestelmän ongelma on tai ehkä sen loppuun saattaminen on ollut ajanpuute. En ole päässyt aikaisemmin tekemään tätä nuorimman vaatekaapille, koska päiväkoti-ikäinen tarvitsee enemmän ei niin paljon iloa tuottavaa kampetta. Samoin petivaatteiden ja lakanoiden inventointi vaatii sen, että kaikki ovat puhtaana.

Mutta nyt tein sen! Ja minusta tämä metodi tuntuu hyvältä, tai ainakin kehityskelpoiselta. Tässä kohtaa huokaisen hetken ja yritän kirjoittaa tämän niin selkeästi kuin mahdollista auki. Ehkä selvennykseksi myös itselleni.

Minusta omistamisessa (siis ihan kaiken) suurin kaaos syntyy epämääräisyydestä. Kaappeja kaivellessa tulee jatkuvasti vastaan ainiin tämäkin -kamaa. Lisäksi vaatteita on aina pesussa, joten että oikeasti ymmärtää, mitä omistaa

1. On ensin pyykättävä kaikki ja vietävä ne oikeisiin huonesiin. Kuulostaa itsestäänselvältä, ja konmarilta, mutta hän ei muistuta pyykkäämisestä (tai ehkä hänelle ei pääse edes kertymään pyykkivuorta), koska pyykkikorien uumeniin saattaa jäädä paljon, mitä ei muista.
2. Varaa kaksi isoa laatikkoa.

• Meillä jokaisella perheen jäsenellä on vaatekaapin ylähyllylle kaksi laatikkoa. Toiset kulkevat lapsilla nimellä muistolaatikko, joihin on säilötty vauva-ajan tärkeimpiä juttuja, piirustuksia jne. Mutta laatikkoon voi laittaa myös lasten tärkeitä vaatteita, joita ei millään raski heittää pois.
• Toiseen laatikkoon voi laittaa vaatteet, jotka vääränkokoisia (esim elämäntapamuuttujat), yksi naamiaisasu (tein virheen, että heitin kaikki pois ja sitten alkoi Halloween-buumi) ja selkeästi eri sesongin vaatteet (eli lähinnä kesäisimmät hepeneet ja talvikerrastot). Säiltys ehdottomasti jossain ylhäällä, josta otetaan vain tarpeen mukaan, ettei ne sekoitu päivittäin tai edes silloin tällöin käytettäviin kyllä-vaatteisiin (kohta 4)

• 

  Kuopuksen kaappi on ollut haastavin, koska pienellä vaatetta on oltava enemmän ja olen halunnut jättää myös jotain isosiskon vaatteita hänelle

3. Mutta ensin täytyy tehdä erittely, joka on konmaristakin tuttu. Kyllä, ehkä, eteenpäin. Ehkä-kasasta tulee minulla eniten noihin kahteen laatikkkon. Loput ehkä-kasasta vain rohkeasti eteenpäin kirpparille, kavereille, kierrätykseen.
4. Jäljellä oleva kyllä-kasa on siis se, joka jää pyörimään arkeen kaappiin, päälle ja pyykkikoriin. Sekä niiksi epämääräisiksi kasoiksi. Tähän nimenomaan olen kaivannut selvyyttä! Haluan tietää ja ennen kaikkea muistaa, mitä omistan! Ymmärrän minimalisteja, mutta kasoineni en ihan pysty kuitenkaan vielä hetkeen täydelliseen minimalismiin. Joten siksi olen jakanut kyllä-vaatteet ja monia asusteita ja laukkuja niin, että minulla on niitä 1,3,6,9 tai 15 kappaletta. Miksi juuri nämä luvut?

• Monia asioita riittää, jos omistaa yhden. Sateenvarjo, makuupussi, villasukat.
• Mutta jos vaikka villasukat on tärkeät, kaksi on liian vähän (varsinkin lapsiperheessä, jossa yhdet on hukassa, toiset pyykissä, niin yleensä kolmannet ovat tallessa). Samaa periaatetta käytän lasten hanskoihin ja pipoihin – niitä on pakko olla molempia per sesonki kolmet. Myös pikkulaukkuja minulla on vielä kolme, vaikka toivoisin, että selviäisin yhdellä, mutta jo tuo kolmeen rajaaminen oli vaikea, että tämä ei varmaan tapahdu ihan heti.
• Paitoja ja huppareita olen huomannut, että lapsilla tarvitsee kuusi molempaa lajiketta, mutta itsellä olen saanut karsittua hupparit kolmeen. Lähinnä tavoite olisi, että suurinta osaa vaatteita olisi korkeintaan tuo kolme, mutta enintään kuusi. Silloin vaatteet, joita omistaa muistaa paremmin. Ja ennen kuin kaupassa ostaa uutta, voi puntaroida käytänkö tätä enemmän kuin kolmea lempihuppariani? Tykkäänkö tästä tuotteesta niin paljon, että olisin valmis luopumaan yhdestä lempihupparistani ja otan tämän käyttöön tilalle? Usea tuote ja vaate on jäänyt minulla viime aikoina vaatekaappiin.

5. Eli ehkä tämän kaiken hahmottamisessa on kestänyt meillä poikkeuksellisen kauan, että mitä ja montako todella tarvitsee. Ehkä jos kaappien läpikäyntiin on useammin aikaa, niin lyhyessäkin ajassa voi hahmottaa, mitä vaatteita kukin käyttää. Nyt sain karsittua esikoisen neuleet kolmeen. Eli hänen vaatekaapissa on nyt vain ne kolme neuletta, joita hän on pitänyt muutenkin (kuva yllä).. Ennen niitä oli 6. Samoin pojalla oli erilaisten urheilujoukkueiden talvipipoja yli kymmenen, mutta lopulta katsottiin yhdessä sopivimmat ja suosikit.
6. Ulkovaatteiden kanssa tehtiin samalla tavalla, kun päivävaatteiden ehkä-kasan. Vaikka pipoja jäi kunkin lapsen lokeroon vai kolme, perustin yhden laatikon eteisen ylähyllylle, jossa on muutamia pipoja, joita ei vielä haluttu heittää pois. Muuten laatikossa on kesälippikset.  Laatikko on tosin niin ylhäällä, että lapset eivät pääse siihen käsiksi. Luulen, että pipoja käytetään lähinnä vierastarpeina ja laitetaan keväällä eteenpäin, jos niitä ei ole kaipailtu.
7. 

   Eteisen kaapit, kun kullekin jäsenelle jäi vain kolme pipoa, kolmet hanskat talvikaudelle.

   

   Kuva päivältä, jolloin koti oli järjestyksessä.

En tiedä, onko teidän mielestä tässä systeemissä sen enempää järkeä kuin joidenkin mun ystävien mielestä, mutta mulle se on tuonut järjestystä elämään – ja varsinkin pyykkäämiseen ja vaatekaapin järjestämiseen. Sunnuntaina katson, pesen ja päivitän vaatteet taas kolmen, kuuden jne pinoihin. Alushousuja ja sukkia on pakko olla 15 paria. Systeemiä auttaa se, että nyt saatan jopa muistaa, mitä kullakin kaapissa on tai pitäisi olla. Myös heräteostokset ovat vähentyneet, kun olen arvottanut mahtuuko tuote todella jonkun lempikutosen tai lempikolmosen tilalle.

Yritän saada kaappiprojektin päätökseen tänä iltana. Sillä. Tittidii, huomenna on kahdeksan viikkoa jouluaattoon! Joulupukin kirjeet kirjoitetaan aina vasta myöhemmin, mutta nyt olen inventoidessa kirjoittanut jo ylös mitä todella tarvitaan.

Kuopuksen vaatekaappi ja täydennystarpeet.

Shoppailupaheeni, erilaiset jouluvaatteet.

Eilen tein myös hyvin raskaan operaation, jossa vähensin joulupaitojen määrän kolmeen + jouluyöppäri. Lapsilla jokaisella vähensin jouluvaatetta kolmeen (kaksi joulupaitaa ja yksi yöppäri). Jouluvaatteita oli meillä niin paljon, että niille oli oma pieni kaappi. Nyt kaapista on tyhjänä puolet tilasta. Ja tyhjänä se on tavoitteena myös pitää. Vähemmän tavaraa, vähemmän stressiä ja siivoamista.

Lue myös:

Unelmien kodista tuli helvetillinen työleiri.

Terveisiä Jussi Gaalasta Kaapelitehtaalta, josta palasin hetki sitten.

Oikeastaan havahduin vasta tänään tutkailemaan ehdokaslistoja tarkemmin, sillä olin aivan varman, että gaala tullaan vielä perumaan. Ei siksi, etteikö sitä osattaisi järjestää turvallisesti, vaan siksi, että sen järjestämistä arvosteltiin monin sanakääntein ja klikkiotsikoin. Koska mikäpä muukaan kuin korona.

Onneksi gaala kuitenkin järjestettiin.

Kierrän käytännössä työkseni tapahtumia ja olen syksyn aikana nähnyt, millainen uusi normaali viihdebisnekseen on muotoutunut. Toimittajilla on ollut maskipakko, sisääntulot ovat olleet porrastettuja ja jutustelu on tapahtunut pienemmissä ryhmissä.

Ja mikä tärkeintä; yhtäkään tartuntaketjua ei ole lähtenyt liikkeelle yhdestäkään ensi-illasta, lanseerauksesta tai keikan tapaiselta, jossa olen syksyn aikana ollut. Kiitos kaikki tiedottajat, poikkeustilajärjestäjät ja muun muassa Domakers Finland, jotka ovat olleet valmiita innovatiivisiin ja turvallisiin ratkaisuihin.

Mittavia olivat tänään myös järjestelyt Jussi Gaalassa, jonne sain etukäteen monen sivun mittaisen ohjeistuksen työskentelykäytännöistä.

Jussi Gaalan sisääntulossa ei ollut ruuhkaa.

Meidän mediaryhmällä oli oma sisääntulo ja narikka. Mediaa oli paikalla normaalia vähemmän. Vieraita oli alle puolet, noin 700 sijaan 300. Haastattelut piti varata etukäteen (yleensä niitä tehdään vaan liukuhihnalta sitä mukaa kun vieraita tulee sisään). Ohjeissa jopa luki, että kuvaaja ei saa liikkua omalta paikalta punaisella matolta. Meille toimittajille oli varattu omat slotit (jotka nimesimme karsinoiksi). Pöytäseurueet saapuivat porrastetusti, joten kohtaamiset oli tältäkin osin minimoitu.

Starat saapuivat punaiselle matolle yksitellen. Kuvassa Minka Kuustonen.

Pisteet niille, jotka näitä logistiikkaratkaisuja ovat kehitelleet. Samalla he – sekä gaalan, että muiden tapahtumien järjestäjät – ovat osoittaneet, että vaikka korona on varmasti täällä vielä pitkään, niin huolellisella suunnittelulla tapahtumia voi yhä järjestää turvallisesti.

Monet otsikot ja arvostelijat penäävät, että onko tapahtumia tai mitään ylimääräistä tällaisena aikana tarpeen järjestää?

Kysymys on minusta aina tapauskohtaisesti aiheellinen, mutta olisi tärkeää myös lyttäämisen sijaan kuunnella järjestäjän erittelemiä, joilla turvalliseen tapahtumaan pyritään.

Minusta vastuu on myös ihmisellä itsellään. Jos liikkuu kotoa ruokakauppaan, kirjastoon, teatteriin tai sitten konserttiin täysin terveenä, maskia käyttäen ja käsihygieniaa sekä turvavälejä noudattaen, niin riskit säilyvät myös pieninä.

Se, että vuorotellen otetaan silmätikku; artisti, teatteriesitys tai sitten tapahtuma, jonka järjestäminen lytätään ennalta, tuntuu kohtuuttomalta. Kenelläkään ei ole tässä tilanteessa varaa uhrata kenenkään terveyttä, eikä kenelläkään ole siihen varmasti mitään halua.

Jussi Gaalan lehdistökarsinoissa; jos on tahtoa, löytyy myös keinot!

Tämä vuosi on opettanut ja pakottanut monia aloja luovimaan sekä kehittämään uusia ja turvallisempia tapoja työskennellä ja elää tätä elämää. Minusta tapahtuma-alalla on yhtäläinen oikeus kehitellä ja elää näiden ratkaisujen kanssa siinä missä muidenkin alojen.

Onnea kaikki Jussi-voittajat! Poikkeusjuhlat eivät vie onneksi pois palkinnon arvoa.

kuvat Jonna Öhrnberg