Tänä itsenäisyyspäivänä olisi ollut toimittajan urani yhdeksännet Linnan juhlat. Vaikka olen ollut joka kerta todella otettu, kun olen saanut toimia tietyn median edustajana töiden merkeissä (viimeiset neljä vuotta Me naisten) itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa, niin nyt olen välivuodesta vähän helpottunut. On ihan kiva viettää itsenäisyyspäivä vaihteeksi perheen kanssa, vaikka aivan ihan en linnanjuhlatonta vuotta ole sisäistänyt.

– Tehdään kerrankin perheen kanssa joku hienompi dinneri ja katsotaan Linnan juhlia, suunnittelin miehelle.

Eiku.

Linnan juhlat ovat työkeikkana muuttuneet

Yhdeksän vuoden kokemuksella voin sanoa, että Linnan juhlat ovat arvokkaat, mutta alkujuhlallisuuksien jälkeen suhteellisen rennot juhlat. Sinällään Linnassa on täytynyt toimittajana toimia aina tehokkaasti, mutta viime vuosina arvokkaat haastattelutunnit on pitänyt joka sekunti käyttää tehokkaamin.

Joskus saatoin tehdä lehteen kuudenkin aukeaman koosteen. Nyt tärkeämpää on saada mahdollisimman paljon hyviä haastatteluita ja hyviä kulmia Linnan vieraista ja tapahtumista toimitukseen tiimille, jotka laittavat niitä reaaaliajassa verkkoon. Lehteen kamaa tulee vähemmän.

Siksi olen valmistautunut juhliin kuin kovaan urheilusuoritukseen; kaikki paukut laitetaan kolmen tunnin puristukseen.

Olen luonut viime vuosina (omasta mielestä ja minulle sopivan) mahdollisimman toimivan järjestelmän juhliin valmistautumisessa. Vuokrausrumban sijaan olen ostanut muutamia huokean hintaisia iltapukuja, joita pystyn käyttämään vuodesta toiseen. Vaikka toki pukeutuminen Suomen hienoimpiin pukujuhliin on etuoikeus, niin en ole juhlissa kuitenkaan kutsuvieraana, vaan töissä.

Puvun suhteen on ollut pakko miettiä myös käytännöllisyyttä.

Kuvassa ainoa visiittini Linnan parketilla, en osaa sanoa miltä vuodelta. Työaika oli päättynyt ja kävelimme kuvaajan kanssa kohti pitopöytiä. Kuljimme kai tuon tanssilattian ohi ja kadetti teki työtä käskettyä ja haki yksin liikkuvaa naista. Valssia (?) oli jäljellä noin minuutti ja kävin sen pyörähtelemässä, vedin lasin boolia ja nopeasti jotain ruokaa ennen kun vetäydyin aulaan kirjoittamaan. Ne oli mun Linnan juhlat viidessä minuutissa

Käyn myös joka vuosi tutulla meikkaajalla, joka tietää tyylini ja säätöä tulee itsenäisyyspäivälle  mahdollisimman vähän. Kokoan myös käsilaukkuun konkreettisen listan, johon nimeän kaikki juhliin tiettävästi tulevat haastateltavat. Linnaan sisälle päästyä varaamme kollegoiden kanssa hyvät paikat parvelta, josta listaan kättelyn edetessä lapulleni lisää haastateltavia, joiden saapumisesta minulla ei etukäteen tietoa. Haastattelujonoissa lähetän nauhoja toimitukseen ja katson väliaikatilannetta listan suhteen.

Viime vuonna törmäsin Linnassa vanhaan opiskelukaveriini, Maria Ohisaloon. – Jaa, sää teet sisäministerin hommia nykyään? Mitäs mää. Kirjottelen kuvatekstejä.

Haastatteluaika loppuu kello 22.15, sen jälkeen Linnaan saa jäädä vapaalle, mutta haastatteluita ei saa enää tehdä. Vasta parina viime vuonna, olen pystynyt jäämään istumaan iltaa Kämpin jatkoille. Lehden kiinnimenoaikataulusta riippuen olen välillä olen myös ottanut hotellista huoneen, niin minulla on ollut vielä aamulla työrauha purkaa viimeisiä kamoja, jos aikataulut ovat olleet tiukemmat.

Linnan juhlat ja mokat

Itse Linnan juhliin on vuosien aikana mahtunut monia ikimuistoisia hetkiä, mutta myös kommelluksia. Ehkä tässä kohtaa uskallan kirjoittaa jo jälkimmäisistä, koska ehkä näillä kilometreillä luotan jo siihen, että myös työnantajani näkee, että nämä ovat yksittäisi sattumuksia. Voisi sattua kenelle vain.

1. Passi yli laidan. Kaikista jäykin Linnan juhlien osuus ovat sen ensihetket. Media saapuu paikalle vieraita aikaisemmin. Turvallisuustoimet ovat tiukat ja pitkin matkaa tarkistelen aina, onko kaikki tarvittavat liput ja laput mukana. Kun presidenttiparin haastattelu on ohi, varaamme paikat parvelta ja odottelemme kättelyn alkamista. Yleisin pelko tässä kohtaa on, että tiputtaa parvelta puhelimen keskelle sotaveteraanien jonoa tai presidenttiparin päähän. Parvelta ei näy kameroille ja kättelijöille kuin ylävartalo, joten minulla on tapana lepuuttaa tämä pätkä jalkoja, joten liutan vaivihkaa iltapuvun alla kengät pois. Tämä on jotenkin hermostuttavin vaihe, kuiskimme kollegoiden kanssa, että pääsisi jo aloittamaan haastattelut. Viime vuonna pyörin parvella turhautuneena. Olimme saaneet lehdistölle omat kaulaan laitettavat passit, jonka lukko ei minulla toiminut. Lopulta vyötin passin nauhasta kiinni iltalaukkuuni. Kun nostin iltalaukkuni kaiteelle ja aloin kaivaa sieltä tavaroita, arvaatteko lensikö se kaulanauha kaaressa linnan parketille? Onneksi virallinen kättely ei ollut vielä alkanut, mutta sain osakseni muutamia kulmien kohoutuksia. Joku henkilökunnasta kiikutti passini takaisin yläparvelle. Tämähän alkoi nyt hyvin!

2. Pelkkää selfietä! Linnan juhlissa ehtii ottaa kuvan, kun odottelee saliin pääsyä Linnan aulassa. Seuraavat kuvat ovat sitten ajalta haastatteluajan jälkeen. Olisiko ollut neljäs vuosi Linnassa, kun ajattelin, että aloitan perinteen. Otan joka vuosi yhden selfien jonkun keskeisen Linnan juhlien haastateltavan kanssa. Tuona vuonna nappasin kuvan Teemu ja Sirpa Selänteen kanssa. Seuraavana päivänä näin kuvan kuvan ottotilanteesta verkkosivustolla otsikolla: Kuka otti kuvan Selänteen kanssa – illan halutuin selfie! Vähän hävetti! Mietin että ei kai tästä nyt joku päättele, että kiertelen tuolla kuvaamassa itseäni vain vieraiden kanssa. Seuraavana vuonna jatkoin kuitenkin perinnettä. Kun olin tehnyt Robinin haastattelun, otin kuvan hänen kanssa – kuten moni muukin Linnan vieras. Seuraavana aamuna alkoi Tampereen suunnalta tulla viestiä. Minusta ja Robinista oli lehdessä aukeaman kokoinen kuva – ja tietenkin tilanteesta jossa otamme kuvaa. Tämän jälkeen otin enää kaksi kertaa  yhteiskuvan Linnan juhlissa. Alman ja Maria Ohisalon kanssa –  virallisen haastatteluajan jälkeen ja katsoin tarkasti ettei ympärillä ole kameroita.

Mää ja Teemu ja Jari. Eiku mää ja Teemu ja Sipe.

Ei tehdä Robin tästä nyt mitään numerooo..

3. MUN PITÄÄ LÖYTÄÄ JARI LITMANEN! Töihin Linnan juhlissa liittyy paljon erikoisia uskomuksia. Minulle on todettu muun muassa, että et sähän voit tanssia siellä vaikka keiden kuumien tunnettujen julkimoiden kanssa! Täytyi todeta, että tämä ei ole koskaan käynyt edes mielessä. Työaika Linnassa on rajoitettu ja haastatteluja on tehtävä viimeiselle minuutille. Sen jälkeen on kiire yleensä vielä kirjoittamaan. Tanssilattia on täysi, että sinne ei kannata mennä kuin poikkeustapauksissa. Suomen satavuotisjuhlissa porukkaa oli eniten minun urani aikana. Minulla oli tärkeitä haastateltavia hukassa vielä vartti ennen työajan päättymistä. Oli pakko sukeltaa tanssikansan sekaan. Samalla kadetteja alkoi tulla oikealta ja vasemmalta. ”Sori, sori, anteeks en ehdi nyt, ehkä myöhemmin, MUN PITÄÄ LÖYTÄÄ JARI LITMANEN!” Jaria ei löytynyt tanssilattialta, mutta Vesa-Matti Loiri löytyi.
Myöhemmin kun istuin Kämpissä jatkoilla joku mojito kädessä yksi kaaoshetken kadeteista tuli vetämään iltapuvusta ”Sä lupasit tanssia mun kanssa!”

Sain tämän puvun mun miehen Amerikan tädiltä, joka oli käyttänyt pukua Golden Globe -gaalassa. Tämä on ollut yksi lemppareita! Sittemmin olen ostanut itse Linnaan iltapukuja, joissa helma on mahdollisimman lyhyt, sillä se on käytännöllisin tungoksessa.

4. Olisiko sukkahousut jotakin? Kun Linna oli remontissa ja Linnan juhlat pidettiin Tampereella, juhliin sai pukeutua lyhyempään coktail-mekkoon. Olin varannut Tampere-talon läheltä hotellihuoneen, jossa huomasin tunti ennen lähtöä, että minulla ei ole sukkahousuja! Paljassäärisenä juhliin ei voisi mennä ja vuonna 2013 Itsenäisyyspäivänä ei lähikadulla ainakaan ollut mikään paikka auki. Mieheni, joka oli lasten kanssa anoppilassa, pelasti. Hän haki sukkahousut lainaan poikani kummitädiltä.

5. Illan päätteeksi pieni pulahdus. Kämpin jatkoilla on tullut usein kutsuja jatkojen jatkoille, joita on enemmän varsinkin jos juhlat ovat viikonloppua vasten tai viikonloppuna. Olen kuitenkin joutunut kieltäytymään, jatkoista koska kamojen purkamista on pitänyt jatkaa aamusta, tai sitten väsymys on ottanut vallan. Viime vuonna, kun työt oli tehty kollegat puhuivat varjojuhlista, joissa esiintyi monia tuttuja artisteja. Olin kuullut samoista ”varjojuhlista” aikaisemminkin. Seuraava päivä oli lauantai, joten muilla kamoilla ei ollut kerrankin kiire. Ajattelin, että kerrankos! No eihän kukaan ajatellut, että ei varjojuhlssa kukaan ollut esiintymässä enää viideltä aamulla. Muutama tunti siellä kuitenkin vierähti ja havahduin, että apua kello on seitsemän! Juhlapaikalla oli uima-allas. Huutelin heippoja kaikille, kun kävelin altaan ohi. Tuolloin suhteellisen tunnettu ja normaalisti oikein mukava haastateltavani tyrkkäsi minut uima-altaaseen. Siinä sitten kuivateltiin hörsylöitä ja kiharoita ja voin sanoa, että huumorintajua hetki koeteltiin. No tulipahan nämäkin varjojuhlat sitten kerran elämässä nähtyä!

Ihanaa itsenäisyyspäiväviikonloppua kaikille ja onnea maailman kaunein ja paras Suomi <3

Lue myös: Finlandia-hymni soi, kun näin rakkaan mummini viimeisen kerran

Haastattelin syksyn alussa Meidän perhe -lehteen laulaja-näyttelijä Konsta Hietasta ja hänen Aami-vaimoaan. Kiinnostuin Konstan tarinasta viime talvena, kun tapasin hänet piiiiitkästä aikaa Salatut elämät -sarjan mediapäivässä.

Tiesin, että hän oli Tenavatähti-uran jälkeen menestynyt jalkapalloilijana. Mutta en tiennyt, että hän on alkanut panostaa täysillä muusikon hommiin. Enkä todellakaan tiennyt, että hänellä on viisi lasta.

Olen itse saanut esikoiseni, kun olin juuri täyttänyt 25. Minua on ehkä siitä syystä aina kiinnostanut elämänvalinnat, joissa tavoitellaan suhteellisen nuorena isoja unelmia samalla kun perhe on kasvanut.  Siksi ehdotin isompaa juttua, sillä usein aihe joka kiinnostaa itseä, kiinnostaa myös muita.

Olinkin lopulta monella tapaa vaikuttunut Hietasten pariskunnasta. Konstaa kolme vuotta nuorempi Aami on aina halunnut äidiksi ja lopulta pari saikin esikoisen, kun he olivat 20- ja 23-vuotiaita. Molemmat olivat sitoutuneita perheeseen ja Aami on halunnut omasta halusta olla kotiäitinä

Nyt lapsia on viisi ja Hietasilla on lapsille selkeät säännöt. Digilaitteet on pienemmiltä kielletty, samoin televisiota he katsovat ehkä kerran viikossa. Lapsista on kasvanut monella tapaa taitavia ja ulospäinsuuntautuneita. Kuulemma 10- ja 12-vuotiaat pojat rakensivat viime kesänä perheen omakotitaloon terassin ja yhden huoneen. Lapset myös soittavat ja musisoivat alakerran bänditilassa, pelaavat lautapelejä, rakentavat legoja, piirtävät ja lukevat.

Vaikka meilläkin on lapsilla ruutuajat, eikä Playstationilla pelata kuin Fifaa ja Änäriä sekä lapset harrastavat paljon,  tunnen silti aika ajoin huonoa omatuntoa viikonloppuaamujen katselumaratoneista. Meillä nimittäin piirretyt ja sittemmin padit ovat aina kuuluneet viikonloppuaamuihin.

Alkujaan siksi, että itse pystyi vielä torkkumaan sohvalla univelkoja, kun lapset oli pieniä. Tapa on jäänyt, vaikka lapset ovat kasvaneet. Usein toinen vanhemmista lähteekin viikonloppuaamuisin jonkun lapsen kanssa kisoihin tai turnaukseen, joten kotiin jäävälle piirretyt ja älylaitteet tarjoavat hengähdyshetken.

En olen nähnyt tässä mitään pahaa, mutta Hietasia haastateltua aloin mietti, että voisiko toimintamallia muuttaa? Olen ollut aika ajoin huolestunut siitä, miten paljon netflixit ja padit vievät luonnollista mielikuvitusta? Kun aivot ovat koko ajan viihdytettynä.

Itsekin tiedän, että luovuus tarvitsee toimiakseen tilaa ja rauhaa. Mihin väliin sitä mahtuu nykylapsilla – saati nuorilla?

Syysloman ensimmäinen sunnuntai, joka yhtäkkiä muuttui lähes kokonaan aikatauluista vapaaksi, sanoin ensimmäisenä heränneelle keskimmäiselle, että entä jos tänä aamuna luet hetken sitä kirjaa? Hänellä on koulussa kirjatavoite ja olen ollut yleisesti huolissani lasten liian vähäisestä lukemisesta. Yllättäen poika suostui lähes mukisematta aloittamaan uuden Lätkä-Lauri kirjan (WSOY) ja pian perään herännyt pikkusisko otti mallia veljestä ja oman kirjan.

Esikoinen jatkoi edellisellä viikolla työkeikalta tuomaani kirjaa. Kodin täytti erikoinen rauha. Viisivuotias kyllästyi lukuhommiin ensimmäisenä ja sujahti omaan huoneeseen. Kun menin hakemaan häntä aamupalalle, hänellä oli käynnissä kampaamoleikki. Hän oli laittanut vanhan puklurättinsä nukelle suojaksi ja suihki selvityssuihketta nutturaan, jonka oli nukelle tehnyt.

Mietin epäuskoisena, että näinkö helposti lapset olisivat kaikki nämä viikonloppuaamut ohjemoituneet ilman piirrettyjä ja padeja. Voisiko tällaisen ottaa tavaksi – vaikka edes toisena viikonlopun aamuista?

Syysloma alkaa nyt olla lopuillaan. Miehen piti olla toisella puolella maailmaa työmatkalla, joten olin jo kuukausi sitten tehnyt syyslomalogistiikkasuunnitelman, koska Jussi Gaala ja toiseksi, koska kirjoitan kirjaa, jolla on deadline. No mies ei lähtenytkään Ecuadoriin, mutta pidin kiinni mummola-kortista, sillä todennököisesti lapset ehtivät nähdä isovanhempiaan vasta jouluna. Ja sain hommia tehtyä.

Lasten kanssa loma-aika jäi ehkä nyt vähän suorittamiseksi, sillä se on myös usein ainoa mahdollisuus pikkuserkkujen yökyläikyyn, joka oli sovittu alkuviikkoon. Kävimme sitä ennen Rushissa tramppapuistossa, joka oli yksi lasten syysloman suosikkikohde. Edellinen viikonloppu meni lasten harrastusten merkeissä. Kuskasin muun muassa tytöt kisaamaan Jyväskylään, jossa ehdin itse käydä kaupungilla ja nähdä ystävää. Se oli mun oma syysloma. Vähän jäi harmittamaan, että jouduin ulkoistamaan poniratsastuksen (jonka olin luvannut kuopukselle) isovanhemmille. Oli lohdullista katsoa viisivuotiaan onnea ponin selässä edes videon välityksellä. Ensimmäisiä kertoja on kuitenkin aina vain kerran.

Mutta sitä(kin) tämä on tämä uraäitiys epätäydellisyyden sietämistä ja tasapainoilua.

Nyt jatkan eilen illalla aloitettua siivousta (todellista lauantai-illan huumaa) ja yritän saada työhommat käsistä ennen kuin lapset tulevat kotiin. Ehkä päivällisen jälkeen saataisiin yksi pelailu- ja lukuhetki ennen kun katsotaan ja kannustetaan Konstaa Tähdet tähdet -ohjelman finaalissa. Suvi Teräsniska kuuluu mun suosikki-ihmisiin bisneksessä, mutta monella tapaa Konsta tarvitsee tätä voittoa enemmän, sillä hänellä ei ole takana ison levy-yhtiön tukea –  ainakaan vielä. Mutta aika ihana, että molemmat ohjelman finalistit ovat uskaltaneet tehdä lapsensa nuorina ja seurata samalla omaa unelmaansa työelämässä. Se inspiroi meitä muitakin – kaikki on kuulkaa mahdollista, paitsi telinevoimisteluammattilaisuus 37-vuotiaana.

Mahtavaa sunnuntaita kaikille!

PSST: Jos Konstan perhe-elämä kiinnostaa, kannattaa ottaa myös seurantaan Aamin pitämä Tohinatalo-blogi.

lue myös:

Kauhisteltu ja kiitelty Logged in -dokumentti vahvisti epäilyksiä – meille ei ikinä hankita Fortnite-peliä

kuvat Tiia Ahjotuli