Samu Haberin elämäkerta muistuttaa, että valovoimaisinkin läpänheittäjä voi uida kulisseissa syvissä vesissä
0
Tein ensimmäisen haastatteluni Samu Haberista kesällä 2007. Samana vuonna moni muukin media alkoi myös Suomessa olla kiinnostunut Euroopassa läpilyöneestä Sunrise Avenue -bändistä.
Tiedättekö sellaisen elämäkerta -teoksen, jota ei malta laskea kädestä, vaikka tajuaa yöllä kolmelta, että tämä kostautuu seuraavana päivänä? Oli tarkoitus säästää Samu Haberin Forever yours -elämäkerta (Otava) pyhien ajaksi, mutta yksi ilta ajattelin Bookbeatissa, että jos vähän katson millaista settiä (kun tässä kirjoitan itsekin taas kirjaa, niin hyvähän se on lukea välillä..)
No ahmimiseksi se meni.
Minulle yksi kirjan merkittävimpiä muistututuksia oli se, että hyvin harvoin voi ihmisestä ulkoapäin nähdä, mitä tyyppi käy parhaillaan oikeasti kulisseissa läpi. En epäile hetkeäkään, ettei Samu olisi myös se karismaattinen läpänheittäjä, joka ei missään tilanteessa jää sanattomaksi. Mitä olen Samua haastatellut, olen saanut häneltä aina tosi paljon energiaa, naurua ja hyvää mieltä. En olisi ikinä voinut uskoa, että haastattelupäivän jälkeen tämä rennon oloinen maailmanomistaja pystyy nukahtamaan vain unilääkkeiden ja drinkkien avulla. Siis tiettyinä ajanjaksoina. Tuli tarve peilata haastattelutilanteita, etsiä vanhoja kuvia, vaikka en muistanut, että Samu olisi koskaan näyttänyt väsymystään tai ollut pahalla tuulella, saati epäkohtelias. Toki olen vain yksi sadoista toimittajista, joiden kanssa hän on työskennellyt.
Yksi Samun parhaista puolista on ollut se, että hän osaa katsoa absurdia elämäänsä myös maallikon näkökulmasta. Tuomas Nyholm on saanut Samun äänen ja tämän osan hänestä elävästi kuuluville. Hänen äänellä kerrottuna nuo uskomattomat käänteet suorastaan piirtyvät verkkokalvolle.
Muistan kun tein Sunrise Avuenuen ensimmäisenä läpimurtovuonna Samusta aika monta juttua. Ne olivat jotakin kiertiksiä, jossa useampi tunnettu henkilö puhui samasta aiheesta ja Mies puhuu naisesta -tyyppistä -osastoa. Toimituksessa alettiin jossain kohtaa epäillä. Ovatko tämä jannu todella Saksassa joku supertähti, miksi se suostuu tekemään sun kanssa (kesätoimittaja) tällaisia? Ja voivatko nämä kaikki tämän tyypin jutut paikkansa?
Kirjaa lukiessa nämäkin selkenivät. Kun Sunrise avenuen ensimmäisen kappaleen menestys ei ollut Saksan listoilla toivottu, Saksan levy-yhtiö ja bändi päättivät, että Samu ja koko bändi tekevät ihan kaiken promootion, mihin heitä pyydetään. Siis aivan kaiken.
En halua spoilata, sillä nämä ”aivan kaikki” -kohtaukset olivat kuin elokuvasta (mutta tuottivat tulosta ja kappale nousi koko ajan Saksassa maan listakärkeä). Samalla selvisi, miksi Samun Suomen asioiden hoitaja Mikko Saukkonen sanoi jatkuvasti myös nuoren kesätoimittajan pyynnöille. Samaa politiikkaa noudatettiin Suomessa. Ja kyllä. Samu puhui totta. Oikeastaan hän kertoi vain murto-osan ikinä mistään, mutta riittipähän tarinaa tähän elämäkertaan, josta väistämättä tulee mieleen Forrest Gump -elokuva.
Samun kirja on siis ehdottomasti joululoman pakko lukea -osastoa. Pyysin vielä Otavalta fyysisen version, joka pääsee valikoituun kirjahyllyyn. Siellä odottaa lomalukemisina myös Tuomas Kyrön uusin, Kirjoituskonevaras -teos (WSOY) sekä Elizabeth Russellin Vanessa (WSOY). Pukilta toivoin Barack Obaman elämäkertaa.
Minkä kirja aiot ehdottomasti lukea lomalla? Se on nimittäin ihan kohta, reilun viikon kuluttua!
LUE MYÖS: Jos Ärrän myyjän sanat saavat purskahtamaan itkuun, on aika tehdä jotakin
Kotikaupungin ainoan lukion keskiarvoraja 8,83 – mikä paikka maailmassa on kasin lapsille?
Entinen kympin tyttö on sitä mieltä, että kasi on hyvä numero.
Suoraan sanottuna järkytyin, kun kuulin että kotikaupungin ainoan lukion keskiarvoraja on huidellut viime vuodet 8.9 kohdilla. Olin aina jotenkin ajatellut, että lapset voivat käydä täällä lukion turvallisten ja tuttujen koulukavereiden kanssa, jonka jälkeen lähteä sitten kokeilemaan siipiä muualla. Tämä ei ole vielä onneksi ajankohtaista, mutta kun viime keväänä kuulin tuosta niin mietin, että minun on varmaan pakko ottaa asia puheeksi kutosluokkalaisen kanssa. Lukion keskiarvoraja sotii nimittäin sitä vastaan, mitä olen lapsille yrittänyt painottaa. Että kasi on hyvä numero. Ja nyt joudun pyörtämään puheeni? Tai ainakin perustelemaan, että kasi ei aina riitä.
Kasin lapsesta tuli kympin tyttö
Ensimmäiset omat keskiarvoni huitelivat ala-asteella kasin päällä. Sitten ymmärsin, että hyvät arvosanat ovat mahdollisuus tavoitella elämässä jotakin, ehkä jotakin mistä haaveilen?
Opettelin työlään lukutekniikan, mutta myös sisäistin asiat. Reaaliaineissa tärkeintä olivat syyt ja seuraukset, tapahtumat usein toissijaisia. Matematiikka oli vielä peruskoulussa minulle helppoa, äidinkielestä ja kirjoittamisesta tykkäsin aidosti.
Kutosluokan keväällä sain nostettua keski-arvon 9,2. Yläasteella minusta tuli niin sanottu kympin tyttö. Ihan oikeasti 9,5 kokeesta saattoi nostaa kyyneleet silmiin. Nyt näen, että syyt pänttäämiseen olivat usein väärät. Halusin hyviä numeroita numeroiden takia (en muista että meillä olisi kotona annettu edes rahaa koetuloksista tai todistuksista), oppiminen oli sivuseikka. Vaikka ymmärsin asiat, niin pidemmällä aikajanalla ne eivät kiinnostaneet. Mun kanssa Trivial pursuitia pelatessa mies aina vitsailee, että millä ansioilla olen numeroni saanut ja päässyt yliopistoon? Monet asiat kiinnostivat vain, koska halusin hyvän numeron kokeesta. Mut kysy minulta nyt jonkun joen nimeä, niin saat hyvät naurut.
Entä jos ei aina ole voimia tehdä parastaan?
Koska meillä lapset harrastavat tavoitteellisesti, olen yrittänyt painottaa koulunkäynnissä että mieluummin sisäistää oppimansa asiat, ehkä vaikka vallan innostuu jostakin? Täydellisyyteen ei tarvitse joka asiassa pyrkiä. Mutta toki harjoittelemme yhdessä tarvittaessa kokeisiinn.
Nyt olenkin tämän syksyn kamppaillut asian kanssa. Kerroin esikoiselle, että paikallista lukiota varten numeroita pitää nostaa, mutta siihen on aikaa. Olisiko helpoin yrittää nostoa numero kerrallaan (reilussa kolmessa vuodessa se riittäisi hyvin)? Mutta nyt joulutodistuksen lähestyessä, en tiedä onko tämä liian paineistava vaihtoehto? Vai onko vain todettava, että todistus, jossa on kaseja ja mukavasti ysejäkin on oikein hyvä, vaikka lähilukioon sillä ei pääsisikään.
Olen tässä myös ristiriitaisessa tilanteessa, että olen aina painottanut, että usein tyytyväisyys tulee siitä, kun tietää, että on tehnyt parhaansa. Mutta aina siihen ei välttämättä ole voimia. Silloin kasi on oikein hyvä. Mutta mihin se riittää? Eikö sen pitäisi riittää?
Meille jokainen lapsi on tietenkin kympin lapsi ja ihana sekä riittävä juuri sellaisenaan, mutta onko millainen paikka maailmassa on kasin lapsille? Miettii entinen kympin tyttö, joka ei haluaa kasvattaa lapsistaan laisiaan suorittajia. Keskiarvot tai E:nkään paperit eivät taanneet minullekaan loulta yliopistopaikkaa, sillä senkin sain lopulta pelkän pääsykokeen perusteella. Eli lukemalla.
Yhteispistevalinnalla sisään samaan koulutusohjelmaan pääsi muassa yksi seitsemän laudaturin ylioppilas.
Lue myös:
Lapseni harrastavat, koska en uskalla valita toisin
Täällä linkki, josta voi katsoa kotikuntasi lukion keskiarvon rajat
kuva: Tiia Ahojtuli/ IG : _tieni_