Olen virallisesti lievästi ylipainoinen, ollut jo viime syksynä, kun aiheesta viimeksi kirjoitin. Samoin saatoin olla jo sitä edellisenä, mutta en ole kovin paljon harrastanut vaaálla käymistä. Eniten minua ärsyttää ylipainoon liittyvässä ajatuksessa se, että usein ylipainoon tunnutaan liittävän ajatus laiskuudesta tai aikaansaamattomuudesta. Tutkimuksen mukaan ulkonäkö vaikuttaa naisilla miehiä enemmän työn saamiseen ja jopa palkkaukseen, kertovat aiheesta tehdyt tutkimukset.

Itsellä ajatus on päinvastainen. Jos en viilaisi juttuja tai kirjoittaisi niitä yömyöhään, sanoisin enemmän ei töille (joita kuitenkin on toki pakko olla laskutettavaksi asti) ja kieltäisin lasta aloittamasta kolmatta harrastusta, koska se on vain minulle liikaa, niin hyvin todennäköisesti ehtisin kasata useammin oikeaoppisen vihersmoothien tai tehdä muutaman ylimääräisen treenikerran (joiden ansiosta varmasti olisin eri tavalla pirteämpi ja vähemmän stressaantuneempi äiti).

Toisin sanoen silloin kun töitä ja lapsia oli vähemmän, aikaa itsestä huolta pitämiselle oli enemmän. Mutta kun lopetin aikoinaan laihduttamisen juuri noista vääristä, ainoastaan ulkonäkökeskeisistä syistä johtuen, priorisoin samalla toisin.

Satsasin samalla enemmän monipuoliseen tekemiseen media-alalla ja tartuin kunnianhimoisempiin sekä vaativimpiin töihin. Mahdollistin myös lasten kokeilla asioita, jotka heitä kiinnostavat, mutta ovat vieneet aikaa pois minun treeneistä.

En ymmärrä miten tämä voisi tarkoittaa sitä, että olisin huonompi työntekijä, jos olisin tehnyt ja saavuttanut vähemmän asioita, mutta hei olisin hoikempi ja bodatumpi? Ja sitä kautta kai paremman näköinen.

Lievä ylipaino ei tarkoita sitä, että en olisi pitänyt itsestäni myös kolmannen lapsen syntymän jälkeen huolta. Olen merkinnyt kalenteriin muutamille urheilut muutamalle lounastunnille viikossa. Ja jos en ole ehtinyt salille, olen hyppinyt kotona steppilaudalle puolen tunnin hikitreenin (ja säästänyt siirtymäajan salille).  Napannut lounaaksi 95% ulkona Helsingissä syödessä lounaaksi Pupun salaatin, yrittänyt koronakeväänäkin pitää yllä terveellistä ruokailua – normaalilla maalaisjärjellä ja satunnaisella herkuttelulla varustettuna. Syksyllä pidin neljän kuukauden tipattoman, koska minulla ei ollut yksinkertaisesti aikaa yhteenkään krapulapäivään. Sellainen ylipainoinen laiskamato täällä!

Kun aikoinaan lopetin (vääristä syistä) laihduttamisen ajattelin myös, että vaikka itsensä kehittäminen ja itsestä huolehtiminen on tärkeää, ei ole ehkä itsetarkoitus venyttää rajojaan kaikilla elämän osa-alueilla yhtä aikaa. Myös aivoinfarkti oli tästä hyvä muistutus ja tuki ajatusta, että olin tehnyt oikean päätöksen. Ehkä laihduttamisesta stressaaminen kaiken muun stressin päälle ei auttaisi tilannetta.

Toivoisin, että painolla tai ulkonäöllä ei olisi mitään arvoa kun puntaroidaan ihmisen hyvyyttä tai palkkausta työntekijänä tai kyvykkyyttä vanhempana. Se ei nimittäin kerro kummastakaan yhtään mitään ja voi ohjata tekemään johtopäätöksiä aivan väärään suuntaan.

Kun syksyllä mietin jaksamistani ja syitä lihomiselle, sekä mahdollisen terveydellisistä syistä laihduttamisen aloittamista nuo tutkimukset aiheuttivat minussa vastareaktion. Että en ainakaan laihduta sen takia, että en vahingossakaan lähde tuohon (loputtomaan) ulkonäkökilpailuun mukaan! Tai jos onnistuisin laihtumaan, en myöntäisi sitä kenellekään.

lue myös: Aivoinfarktin jälkeen työtahtini järkevöityi – hetkeksi

Rakas minusta on tullut pullukka

Tein ensimmäisen haastatteluni Samu Haberista kesällä 2007. Samana vuonna moni muukin media alkoi myös Suomessa olla kiinnostunut Euroopassa läpilyöneestä Sunrise Avenue -bändistä.

Tiedättekö sellaisen elämäkerta -teoksen, jota ei malta laskea kädestä, vaikka tajuaa yöllä kolmelta, että tämä kostautuu seuraavana päivänä? Oli tarkoitus säästää Samu Haberin Forever yours -elämäkerta (Otava)  pyhien ajaksi, mutta yksi ilta ajattelin Bookbeatissa, että jos vähän katson millaista settiä (kun tässä kirjoitan itsekin taas kirjaa, niin hyvähän se on lukea välillä..)

No ahmimiseksi se meni.

Minulle yksi kirjan merkittävimpiä muistututuksia oli se, että hyvin harvoin voi ihmisestä ulkoapäin nähdä, mitä tyyppi käy parhaillaan oikeasti kulisseissa läpi. En epäile hetkeäkään, ettei Samu olisi myös se karismaattinen läpänheittäjä, joka ei missään tilanteessa jää sanattomaksi. Mitä olen Samua haastatellut, olen saanut häneltä aina tosi paljon energiaa, naurua ja hyvää mieltä.  En olisi ikinä voinut uskoa, että haastattelupäivän jälkeen tämä rennon oloinen maailmanomistaja pystyy nukahtamaan vain unilääkkeiden ja drinkkien avulla.  Siis tiettyinä ajanjaksoina. Tuli tarve peilata haastattelutilanteita, etsiä vanhoja kuvia, vaikka en muistanut, että Samu olisi koskaan näyttänyt väsymystään tai ollut pahalla tuulella, saati epäkohtelias. Toki olen vain yksi sadoista toimittajista, joiden kanssa hän on työskennellyt.

Yksi Samun parhaista puolista on ollut se, että hän osaa katsoa absurdia elämäänsä myös maallikon näkökulmasta. Tuomas Nyholm on saanut Samun äänen ja tämän osan hänestä elävästi kuuluville. Hänen äänellä kerrottuna nuo uskomattomat käänteet suorastaan piirtyvät verkkokalvolle.

Muistan kun tein Sunrise Avuenuen ensimmäisenä läpimurtovuonna Samusta aika monta juttua. Ne olivat jotakin kiertiksiä, jossa useampi tunnettu henkilö puhui samasta aiheesta ja Mies puhuu naisesta -tyyppistä -osastoa. Toimituksessa alettiin jossain kohtaa epäillä. Ovatko tämä jannu todella Saksassa joku supertähti, miksi se suostuu tekemään sun kanssa (kesätoimittaja) tällaisia? Ja voivatko nämä kaikki tämän tyypin jutut paikkansa?

Kirjaa lukiessa nämäkin selkenivät. Kun Sunrise avenuen ensimmäisen kappaleen menestys ei ollut Saksan listoilla toivottu, Saksan levy-yhtiö ja bändi päättivät, että Samu ja koko bändi tekevät ihan kaiken promootion, mihin heitä pyydetään. Siis aivan kaiken.

En halua spoilata, sillä nämä ”aivan kaikki” -kohtaukset olivat kuin elokuvasta (mutta tuottivat tulosta ja kappale nousi koko ajan Saksassa maan listakärkeä). Samalla selvisi, miksi Samun Suomen asioiden hoitaja Mikko Saukkonen sanoi jatkuvasti myös nuoren kesätoimittajan pyynnöille. Samaa politiikkaa noudatettiin Suomessa. Ja kyllä. Samu puhui totta. Oikeastaan hän kertoi vain murto-osan ikinä mistään, mutta riittipähän tarinaa tähän elämäkertaan, josta väistämättä tulee mieleen Forrest Gump -elokuva.

Samun kirja on siis ehdottomasti joululoman pakko lukea -osastoa. Pyysin vielä Otavalta fyysisen version, joka pääsee valikoituun kirjahyllyyn. Siellä odottaa lomalukemisina myös Tuomas Kyrön uusin, Kirjoituskonevaras -teos (WSOY) sekä Elizabeth Russellin Vanessa (WSOY). Pukilta toivoin Barack Obaman elämäkertaa.

Minkä kirja aiot ehdottomasti lukea lomalla? Se on nimittäin ihan kohta, reilun viikon kuluttua!

LUE MYÖS: Jos Ärrän myyjän sanat saavat purskahtamaan itkuun, on aika tehdä jotakin