Aivoinfarktin jälkeen olin kaksi viikkoa sairaalassa. Pääsin vähällä.

Suomen julkisesta terveydenhuollosta on todettu, että hoitoon on vaikea päästä, mutta kun sinne pääsee, hoito on erinomaista – näin kävi myös aivoinfarktin kohdalla.

Tuona iltana, kun minulta lähti puhekyky ystäväni luona, ambulanssi saapui paikalle Espoossa noin reilussa viidessä minuutissa. Ennen ambulanssin saapumista puheeni oli palautunut; kohtaus kesti arviolta reilun minuutin. Kun pystyin yhtäkkiä taas muodostamaan sanoja, katsoimme ystävämme kanssa toisiamme epäuskoisina. Mitä juuri tapahtui? 

Kohina pään sisällä ei kuitenkaan hellittänyt. Olin koko ajan varuillani ja jännittynyt, alkaisiko se uudestaan.

Elettiin tosiaan perjantaita, joten ambulanssin ensihoitajilla saattoi olla kiireinen ilta. Minulle he tekivät peruskokeita. Verenpaine; alhainen. Hemoglobiini; alhainen. Alkoholia veressä; nolla.

Ensihoitajien mielestä ei löytynyt mitään syytä lisätutkimuksiin, enkä ollut kauhean innostunut lähtemään keskiyöllä sairaalaan, joten jäin nukkumaan suunnitellusti ystäväni luokse. Saattoi olla migreeniäkin, arveltiin yhdessä ensihoitajienkin kanssa, vaikka sisimmässäni tiesin, että migreenillä ei ollut tapana viedä puhekykyä.

Emme saaneet kumpikaan ystäväni kanssa unta. Päässä tuntui edelleen huteralle. Kroppani alkoi täristä samalla tavalla, kun synnytysten jälkeen. Hampaat löivät kirjaimellisesti loukkua ja kroppa puutui eri puolilta kehoa. Puutumisia minulla oli ollut jo aikaisemmin, mutta olin arvellut sen johtuvan niskan huonosta asennosta ja kivuista.

Seuraavana päivänä ajoin kuopukseni kanssa takaisin Espoosta Järvenpäähän. Mies oli viemässä lapsia kiekkopeliin ja minun oli tarkoitus kirjoittaa ilta kirjaa.

Väsymys, joka painoi päätä vasten työpöytää, oli niin kokonaisvaltaista, että minun oli pakko nukkua välillä. Kirjoitin ja nukuin vuorotellen puolille öin.

Jälkeenpäin mietittynä nuo väsymyskohtaukset eivät olleet minulle uutta. En osannut sanoa, milloin ne olivat alkaneet, mutta ensisijaisesti olin yhdistänyt ne stressaavaan elämäntilanteeseen ja ihan vain ikään.

Seuraavana päivänä jätin ensimmäistä kertaa elämässäni salitreenin kesken. Pyörytti ja oli kokonaisvaltaisesti voimaton olo.

Yritin ajatella toiveikkaasti, että ehkä väsymys johtuu vain huonosti nukutuista öistä, alhaisista verenpaineista, stressin laukeamisesta..

Kun maanantaina yritin kirjoittaa ja homma meni välillä torkahteluksi, oli myönnettävä, että kaikki ei ole kunnossa.

Isän kuoleman jälkeen minulla oli reilun vuoden ajanjakso, jolloin googlasin jatkuvasti omia ja lasten oireita sekä juoksin lääkäreillä ja erilaisissa kokeina. Tuona ajanjaksona googlediagnosoin itselläni useita eri syöpiä ja MS-taudin, jonka jälkeen päätin, että en googlaa enää mitään sairauksiin liittyvää.

Niin en tehnyt nytkään.

Nyt konsultoin ensin lääkärituttua, joka neuvoi menemään ehdottomasti päivystykseen ja nopeasti. Äläkä aja autolla! En viitsinyt mainita, että olin tässä kaksi päivää jo ehtinyt ajella.

Soitin päivystykseen ja minua neuvottiin tulla odottamaan vuoroa. Pakkasin läppärin mukaan ja menin nuokkumaan odotustilaan. Pelkäsin, että julkisella lääkärille pääsemisessä kestäisi ikuisuus, mutta puolessa tunnissa olin yleislääkärin puheilla.

Kerroin perjantain tapahtumat. Lääkäri lähetti minut suoraan Hyvinkään sairaalaan (joka on tämän alueen aluesairaala). Neuvoi ottamaan taksin, autoa ei olisi suositeltavaa ajaa ennen kuin päästä olisi otettu kuvat.

Niin siirryin Hyvinkäälle, jossa olinkin hetkessä potilas. Sain sairaalavaatteet ja sydänfilmiä otettiin tasaisin väliajoin. Tapasin nopeasti lääkärin. Iltaa kohti kävin röntgenissä.

Siinä vaiheessa sairaalakeikka oli kestänyt melkein yhdeksän tuntia ja kulutin aikaa nukkumalla ja kirjoittamalla. Oli vähän huono omatunto, sillä en ollut varma olinko tarpeeksi sairas, että minulla oli varaa viedä yksi päivistyshoitopaikka.

Aamulla istuin taas sängyllä läppäri sylissä, kun edellisenä päivänä pikaisesti tapaamani lääkäri juoksi huoneeseen. Älä nousen, sinulla on ollut aivoinfarkti!

Siitä hetkestä minua liikuteltiin pyörätuolille, ensin neurologian osastolle. Se tuntui hiukan hätävarjelulta; olihan infarktista kulunut yli kolme vuorokautta, jonka aikana olin elänyt lähes normaalisti. Olin kuitenkin kiitollinen, että pääsin hoitoputkeen, joka osoitti, että 35-vuotiaan kohdalla jokainen vaihtoehto tutkitaan ja suljetaan yksitellen pois.

Seuraavan viikon aikana minulta esimerkiksi otettiin niin paljon verikokeita, että suonet vetäytyivät ja tippaa varten tarvittiin aina paikalle nukutuslääkäri. Lisää varjoainekuvauksia, neurologisia testejä, neuropsykologin vastaanotto ja erilaisia sydäntutkimuksia.

Viikon sairaalassa olemisen jälkeen itkin ensimmäistä kertaa – kipeitä suonia! En voinut olla ajattelematta isää, jonka kuulin ainoan kerran valittavan kivusta syöpätaistelun loppupuolella, kun häntä käännettiin sängyssä (kasvaimet painoivat selkää). Mietin pieniä lapsipotilaita, leukemia-ja syöpäpotilaita, joille tiputetaan suoniin myrkkyjä vuodesta toiseen. Miten voin olla näin rikki reilun viikon jälkeen.

En tiedä, oliko vuosien takaisesta luulosairausjaksosta jotain apua, sillä pystyn suhtautumaan infarktiin suhteellisen järkevästi. Tiistaille oli sovittu vain puhelinhaastatteluita, joten keräsin voimia ja aloitin tilanteestani ilmoittelun työasioissa vasta illasta. Jotenkin hävetti alkaa soitella asiakkaille ja jopa Annelle (Kukkohovi), jonka elämäkertaa olin aloitellut tekemään. Että nyt tämmöstä vaivaan, mutta hoidan hommani niin hyvin kun täältä pystyn.

Kaikki olivat hyvin ihania ja ymmärtäväisiä; sain vastineeksi sitä joustoa, jota olin itse työelämässä antanut.

Perheelle ja ystäville ilmoittaminen oli vaikeinta. Yksi ystäväni oli menettänyt kollegansa aivoinfarktille – syyksi epäiltiin liian lujaa työtahtia.

Ja suurin pelko liittyi lapsiin. Miten he selviävät, jos minä en?

Pelkoni lisääntyi siinä kohtaa, kun eräs lääkäri mainitsi, että tarkemmat tutkimukset osoittivat, että minulla on ollut aivoissa infarkti myös aikaisemmin. Ilmeisesti se oli tapahtunut nukkuessa, sillä se oli lähellä toista infarktipaikkaa.

Se selitti loputtoman väsymyksen, joka oli ollut olemassa ennen tätä kohtausta.

Kun ajatukset alkoivat viikkojen sairaalassa olon jälkeen käydä liian synkiksi, pyysin miestäni hankkimaan minulle jotenkin Jenkeistä oikeudet katsoa This is us -sarjan uudet kaudet. Kiitos miehelle ja Amerikan mummille; kivuliaiden kokeiden jälkeen palkitsin aina itseni katselemalla lempisarjani jaksoja.

Pieniä juttuja, jotka veivät pois todellisuudesta, joka huonoina hetkinä tuntui toivottomalta.

Lue myös: Isän kuolema laukaisi syöpäneuroosin

Maailma pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

Aivoinfarktin jälkeen oli yhtäkkiä aikaa.

Viime kuukausina on tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt samalla tavalla kun joskus kauan sitten lapsena.

Tunne on outo, sillä samalla olen ymmärtänyt, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tuntea myöhemmissä elämänvaiheissa samanlaista tylsistymisen ja turhautumisen sekaista tunnetta. On ollut mahdollisuus pysytellä kiireisenä, sosiaalisen median myötä jatkuvasti viihdytettynä.

Nyt nuo mahdollisuudet ovat välillä tuntuneet ensimmäistä kertaa nähdyiltä. Jäljellä on yhtäkkinen tunnemuisto lapsuudesta – outo tylsistyminen.

Toki lapsuuden erottaa aikuisuudesta siitä, että jäljellä on aina tylsistyessäkin on tekemättä tylsiä vaihtoehtoja, kuten pyykinpesua ja jatkuvaa keittiön siistimistä.

Jos taas mietitään hetkiä, jolloin elämä on hetkessä tuntunut konkreettisesti pysähtyvän; niitä minulla on kaksi.

Elettiin syyskuun 2011 ensimmäisiä päiviä, ulkona helli vielä kesän lämpö. Astuin ulos kepeällä mielellä Kuorosota-ohjelman lehdistötilaisuudesta. Olin kertonut edellisellä viikolla raskaudesta. Lordin kanssa otettiin mahakuvia ”minä ja lapsen isä” -hengessä.

Ei ollut älypuhelimia, joten vilkaisin ensimmäistä kertaa kännykkää, kun astuin ulos Klaus K:n ovesta. Kaksi puhelua tullut. Haastateltavalta. Ja isältä.

Lehti on menossa Kulosaaressa kiinni, säikähdän onko haastateltavalla jotain lisäkorjauksiajuttuun. Isän puhelua en osaa säikähtää. Hän soittelee yleensä, kun ajaa autoa työmatkoilla.

Haastateltava oli soittanut vahingossa taskupuhelun. Soitan isälle, kun istahdan odottamaan ratikkaa. Sekunnissa kepeys on poissa. Ikäviä uutisia on sanonta, jota isä ei ole käyttänyt ikinä.

Mummo, aivan varmasti mummo, onneksi olin ja kävin kesällä monta kertaa. Luin lehtiä, hieroin jalkoja.

Muutamassa hetkessä ajatukset ehtivät laukata itkunsekaisesti ja muodostaa erilaisia päättelyketjuja. Mutta isä sanookin sanan syöpä ja sillä hetkellä oma maailma pysähtyy.

Nousen ylös, kävelen takaisin ravintolaan päin. Googlaan keuhkosyöpä, kyyneleet valuvat, väistelen ihmisiä. Ihmiset kiirehtivät, nauravat, autot tööttäävät Bulevardilla kuten ennenkin, mutta minun maailmani on pysähtynyt.

Aina on toivoa. Seuraavat yhdeksän kuukautta osoittavat, että aina on toivoa – paitsi jos olet kuolemansairas.

Viime vuoden maaliskuussa hyppäsin kuuden aikoja autoon. Oli perjantai ja takana ehkä keskimääräistä kiireisempi työviikko.  Mies oli palannut pitkältä työmatkalta tiistai-iltana ja tapani mukaan olin tunkenut kaikki mahdolliset työmenot loppuviikolle. Siis sellaiset, joista ei missään tapauksessa voisi olla poissa, jos joku pienemmistä lapsista sattuisi sairastumaan.

Työpäivät olivat huidelleet loppuviikon työmatkoineen 14 tunnin hujakoilla, mutta torstaina käväisin keikkojen välissä tunnin hieronnassa. Kuvittelin levänneeni ja hoitaneeni itseäni.

Tuoksi perjantai-illaksi olin sopinut yökyläilyn ystäväni luokse, jolla on kuopuksen kanssa samanikäinen tytär. Menimme kuopuksen kanssa kahdestaan. Hän kun joutuu isän työmatkojen ajan istumaan jäähallien ja voimisteluareenoiden katsomoissa ja raasun omat menot ovat vähäisiä. Oli myös kiva päästä juttelemaan rauhassa ystäväni kanssa.

Ilta meni oikein leppoisasti, söimme sushia ja pizzaa. Kun tytöt oli saatu nukkumaan, istuimme juoruilemassa sängyllä, joka minulle oli levitetty olohuoneeseen.

Vähän jälkeen puolen yön aloin vastata ystäväni heittoon, mutta yhtäkkiä päässä kuului vain kohinaa. Yritin liikuttaa suutani, mutta se ei onnistunut.Oli pakko haudata pää tyynyyn. Sanat, joita yritin muodostaa, eivät tulleet ulos. Pelkkää epämääräistä puuroa.

Sellaista kuin isällä, kun aivojen kasvaimet alkoivat myöhemmin sädehoitojen seurauksena vuotaa.

Vaikka en pystynyt puhumaan, ajatus juoksi yhtä kirkkaasti ja paniikinomaisesti kun kuulin sanat ikäviä uutisia. Olen kirjoittanut sen verran juttuja aivoinfarktista, että tiesin oikeastaan heti, että tätä se on. Pakko olla.

Apua mikä sulle tuli?, ystäväni kysyy ja soittaa samassa hetkessä ambulanssia.

Itse yritän vain pysyä jotenkin tajuissani. Pelotti. Ja minun maailmani oli jälleen pysähtynyt.