Kolme lasta on nykyään joidenkin mielestä suurperhe.

Äitienpäivän jälkihöyryissä voinen myöntää, että yritin kirjoittaa aiheeseen liittyvää kirjoitusta, mutta mikään kulma ei tuntunut oikealta.

Kun yritin muotoilla, että olen yrittänyt saada kaiken; kiinnostavan työn ja kolme lasta, se kuulosti aivan liian mahtipontiselta todellisuuteen nähden. Aivan kuin olisin joka superihminen, joka ei olisi katsonut edellisenä yönä puoli kahteen Netflixiä ja jonka lapset paahtoivat tänä aamuna aamupalaleipänsä keskenään.

Kun viime sunnuntaina mies oli kerrankin kotona äitienpäivänä, halusin äitienpäiväkuvan minusta ja lapsista. Jotenkin poseeraaminen kaiken keskellä kaikkitietävänä ja kärsivällisesti joka tilanteessa rakastavana Äiti Maana tuntui epäluonnolliselle sekin.

Työelämässä jätän aika usein mainitsematta, että olen kolmen lapsen äiti. Sen tunnustaminen ääneen tuntuu taas jotenkin kylmältä.

Ei siksi, että se ei olisi minulle arvokasta ja merkityksellistä, rakkainta ikinä, vaan siksi, että en halua antaa sen vaikuttavan mielikuvaan minusta. En nimittäin koe, että äitiydellä olisi mitään tekemistä osaamisen tai osaamattomuuteni kanssa – tai oikeastaan monissa paikoissa edes persoonani kanssa.

Lapsista puhumattomuudella olen kai alitajuisesti varmistanut sen, että kukaan ei ajattele, että pystyisin tai en pystyisi johonkin sen huonommin tai paremmin sen takia, kun olen synnyttänyt ja kannan vastuuta kolmesta lapsesta.

Mutta tässä kohtaa ajatukseni menivät myös ristiin; onhan äitiys opettanut minua organisoimaan ja optimoimaan.

Mutta toisaalta olisivatko nämä piirteet voineet jalostua iän ja (työ)elämän myötä ilman äitiyttäkin?

Onneksi löysin alkuviikosta Laura Frimanin äitienpäiväkolumnin, joka kirkasti omat ajatukseni.

Kirjoituksessa Laura painottaa, että äitiys ei tee kenestäkään supersankaria, eikä myöskään sulata aivoja. ”Äitien sokea glorifiointi ei ole ainoastaan alentavaa äideille tai loukkaavaa lapsettomille, vaan yleinen karhunpalvelus kaikille naisille”, Laura toteaa.

Voisiko tätä paremmin sanoa? 

On liiankin helppoa vain nyökytellä vaivaantuneesti superäiti-ylistykseen, vaikka mielessään ajattelisi, että tässä nyt on viime aikoina vaan koitettu selvitä. Toisaalta olen kohdannut myös monta kertaa esittelyn, joka on päättynyt ”niin Emiliallahan on kolme lasta” ja merkitsevään katseeseen, josta en ole varma, onko sen tarkoitus osoittaa kyvyttömyyttäni hoitaa jotain potentiaalista tehtävää vai esitellä minut jonain tilastoihmeenä tai sinä modernina supersankarina.

Sen takia olen yhä useammin alkanut pitää yksityiselämän omana tietonani.

Äitiyts on etuoikeus, mutta silti välillä on hhyvä rentoilla.

Sen piti olla täydellinen, vain minulle omistettu tv-hetki.

Kaksi nuorinta olivat jo sängyissä, ehkä jo unilla. Esikoinen yökylässä kaverilla (kuten puolet koko joululomasta). Olin saanut illan aikana järjestettyä viimein makuuhuoneen kaapit. Ne olivat valmiina loman jälkeen alkavaan työkevääseen. Ensimmäistä kertaa koko joululoman aikana oikeasti toteutin suunnitelmani ja laitoin makuuhuoneessa kynttilän palamaan. Jouluvalojen kanssa lepattava kynttilä teki huoneesta kliseisen tunnelmallisen.

Tässä sitä nyt oikein suoritetaan rentoutumista.

Edessä oli jokapäivänen tunti täysin omaa aikaa, jolloin teen juttuja, joissa saan tehdä juuri sitä mikä itselle tuntuu siinä tilassa mahdolliselta tai tarpeelliselta. Olin yrittänyt noudattaa tätä hyvinvointigurujen suositusta koko viime syksyn.Joululomalla omat hetket venyivät päikkäreineen muutamankin tunnin mittaisiksi. Tuona ilta ehdin kuitenkin katsoa Onnelan kolmannen kauden kolmatta jaksoa muutaman minuutin, kun ovelta kuului klassinen.

Äiti mä en saa unta.

Vinkkaan lasta tulemaan viereen irroittamatta katsetta ruudusta.

Jatkan ohjelman katselua.

Lapsi pyörii vieressä.

Lähes kaksitoista vuotta vanhemmuutta on tehnyt sen, että turhaudun vaan äärimmäisessä (työ)kiireessä lasten keskeytyksistä. Paitsi heidän keskinäisestä riitelystä.

Nyt keskimmäisellä taitaa olla alakerrassa yksinäistä, kun isosisko on yökylässä. Lapsen rytmi on lomavalvomisten ja omienkin yökyläilyjen jälkeen aivan sekaisin. Olisi pieni ihme, jos tämä olisi nukahtanut nyt kymmeneltä, kun ovat parhaimmillaan kukkuneet kolmeen yöllä jouluvieraiden kanssa.

Kännykältä vilkkuvan Poutaniemen draaman rikkoo hetken kuluttua kysymys.

Miten home syntyy sinne kouluihin?

Ölisen puolihuolimattomasti jotain mikrobeista ja huonosti tehdyistä eristeistä. Sanon myös, että totuuden nimessä en osaa edes selittää tarkkaan koko kemiallista (?) prosessia. Olen jo ohjaamassa lasta olohuoneeseen kysymään tästä tarkemmin isältään, kunnes havahdun. Hetkinen. Kahdeksanvuotias poikani uskoo, että minulla on asiasta näkemys. Lisäksi hän haluaa selvästi jutella ja on hakeutunut seuraani. Laitan ohjelman pauselle ja siirrän kännykän sängyn viereen.

Jokin sanoo, että tämä hetki on liian arvokas hukattavaksi.

Niin kuin se onkin. Homeesta (tai sen googlaamisesta) siirrymme keskustelemaan alkuräjähdyksestä ja miksi jotkut ihmiset tuntuvat ärsyttäviltä. Kun lapsi tivaa, kuinka monta poikaystävää minulla on ollut meinaan tikahtua nauruun. Mitkä niiden nimet on, kerro, kerro!

Nauramme lopulta vedet silmissä, aika katoaa.

Pian 12 vuotta äitinä on opettanut, että omaa aikaa saa aikatauluttamalla. Mutta jääkö niissä tilaa spontaaniudelle?

Tuona hetkenä, kun pyyhin naurun kyyneleitä silmistä, tajusin että juuri siinä painottomassa tilassa, sen hetken aikaa,olin onnellinen. Samassa konkretisoitui, että toi mun lapsihan on jo aika iso, fiksu ja hiton hauska tyyppi.

Viime aikoina poikkeustilassa – jos on välillä kiristelty välillä, niin olen joululomasta viisastuneena onneksi ottanut välillä myös lasten  kanssa kopin näistä spontaaneista hetkistä. Aina siihen ei ole voimia tai aikaa, mutta yritän mahdollisimman usein, että olisi.

Ajankulu yllättää silloin joka kerta – tunneissa, joskus vuosissa.

Huomenna on yhdestoista äitienpäiväni äitinä.

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!