Aifoinfarktin jälkeisenä kesänä juhlin rankemmin kuin aikoihin.

Silloin vuosia sitten, kun minulla oli tapana tehdä itselleni kuolemaan johtavia diagnooseja, arkisetkin illat lasten kanssa ylenivät eri sfääreihin, kun mietin kauhuissani, että ehkä en ole laittamassa heitä nukkumaan enää vuoden tai mahdollisesti viiden päästä. Jollain tavalla pidän tätä terveenä kiitollisuusharjoituksena yhä tänäkin päivänä, eikä aivoinfarkti vaikuttanut näihin kiitollisuushetkiin juurikaan.

Uskon, että jokainen meistä elää enemmän tai vähemmän menettämisen pelon kanssa, mutta vanhempana olo on välillä sen suhteen yhtä pakokauhua. Toisaalta myös ääretöntä kiitollisuutta siitä, mitä on – tai on ollut.

Kun sain viime vuonna kesäkuussa ”määrittämätön aivoinfarkti” -paperit ja tutkimukset lopetettiin, niin minulla nousi myös vahva elämänjano. Sairaalajakson ja kokeiden jälkeen tuntui ihmeelliseltä olla hengissä, iltaisin fiilistelin luontoa, joka on muuten kauneimmillaan juuri nyt.

Kuten joka kesä, olin viime kesänäkin spotannut muutamia mahdollisuuksia juhlia aamuun. Viime kesänä oikeasti tein niin. Hörpin aamuseitselmältä veneellä lämmintä lonkeroa ja tunsin pakottavaa tarvetta puhua ventovieraiden kanssa elämästä. Ihan niin kuin joskus parikymppisenä!

Tammerfesteillä riekuin kolmen päivän juhlimisen jälkeen viimeisenä kaverini kanssa Ilonan narikassa. Toitotin varmaan rasittavuuteen asti mantraa, miten ihanaa ja ihmeellistä olla elossa!

Linnan juhlissa olin ensimmäistä kertaa jatkojen jatkoilla, enkä ole oikeastaan sen jälkeen ollut kertaakaan kunnolla juhlimassa, koska tilanne on ollut mikä on.

Koronakesältä nämä perinteiset juhlimispotit ovat peruttu. Toki muutama terassikierros on kavereiden kanssa lomalle sovittuna, mutta mitään supernollaamismahdollisuutta ei ole näköpiirissä. Itse en pidä vastuullisena humaltua lasten läsnäollessa, joten minun osalta mökkireissut ja kyläilyt kaveriperheille ovat viime vuosina jääneet yhteen lasilliseen.

Toki pidän tätä myös kiinnostavana ihmiskokeena. Vaikka nollaankin noin kerran kahdessa kuukaudessa, enkä muuten käytännössä juo ollenkaan alkoholia, niin tämä voi olla vuosi, jolloin supernollaamiset jäävät väliin. Voi olla ihan tervettäkin keksiä vaihtoehtoisia keinoja, varsinkin kun olotilat ovat vuosi vuodelta kamalampia. Silti tunsin tänään pientä haikeutta, kun terassit avautuivat.

En ole lähtenyt ikinä terasseille kreisibailaa.

lue myös: Kun äiti juhli aamuun

                 Minun maailmani pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

                Isän kuolema laukaisi minussa syöpädiagnoosin

Aivoinfarktin jälkeen minulta otettiin satoja kokeita ja hyvä niin.

Tutkimukset kahden aivoinfarktin syyn selvittämiseksi kestivät viime vuonna kesäkuun puoleen väliin. Sairaalajakson aikana näin, miten onnekas olin ollut, kun olin selvinnyt verrattain vähillä vahingoilla. Aivoinfarkti kun voi viedä lopullisesti liikuntakyvyn tai puheen. Joskus myös hengen. Kaiken sen näkeminen sai kestämään kivuliaat tutkimukset, jotka -ymmärsin kyllä- tehtiin minun ja infarktin syyn löytämiseksi.

Vaikka palautumiseni yleisellä tasolla oli aika onnetonta, niin en itse uskonut, että pelkkä stressi pystyi aiheuttamaan kohtauksia. Syventynyt väsymys sen sijaan turhautti; varsinkin kun palasin kunnolla töihin. Olin kuvitellut, että minulla oli riittävä vakuutus, joka täydentäisi sairausloman työansiot, mutta en ole saanut vielä AXA:n ”vakavan sairauden vakuutuksesta, jossa infarkti oli mukana listassa, kun vakuutuksen otin ensiasunnon ostajana vuonna 2006. Tämä on tarina erikseen ja koska vakuutustaistelu on yhä kesken, en voi tarkemmin kertoa tässä vaiheessa oireista, jotka infarkti jälkeensä jätti.

Sen voin sanoa, että sen kaiken keskellä mitä kryptisimpien vakuutusliitteiden täyttäminen tai edes etsiminen turhautti. Olkoonkin, että olin kiitollisin siitä, että olin elossa ja ylipäätään toimintakykyinen. Epäilen kyllä, että jossain kohtaa kun saan kolmannen version hakemuksesta lähtemään, sieltä tulee joku muistutus pienellä printatusta kohdasta, että valitus olisi pitänyt suorittaa jossain tiiviimmässä ajassa.

Mutta se, ettei infarkteille löydetty tarkempaa syytä, tietysti turhautti ja pelottikin. Sain verenohennuslääkkeet, joita olen siitä asti syönyt varuiksi. Sain ohjeeksi ottaa kevyemmin ja sitä olen yrittänyt tehdä – välillä siinä paremmin ja välillä heikommin onnistuen. Yhä joskus myöhempään illalla, varsinkin hässäkkäpäivien jälkeen tunsin kyvyttömyyttä muodostaa sanoja niin nopeasti kun halusin. Joskus sain myös niitä tärinäkohtauksia, hampaat löivät loukkua. Ne hetket ovat yhä kaikkein pelottavimpia.

Samanlaista pelkoa tunsin tänä aamuna, kun huomasin, että yöllä viereen tullut 4-vuotias kuopus oli kuuma. Korona-aikana meistä kenelläkään ei ole ollut edes flunssaa ja tyypit aloittivat silloin kaksi viikkoa sitten päiväkodin ja koulun muiden mukana. Kuopus ei ole mikään turhasta valittaja,  joten kun hän itki pääkipua tapailin eri instanssien numeroita. Pikkujätin koronainfossa oli ruuhkaa, kunnalliselle puolelle piti jättää soittipyyntö. Lopulta otin ajan Pikkujätistä, kun en voinut antaa tilanteen vain olla. Kunnalliselta puolelta soitettiin ja sanottiin, että Koronatestin voi tehdä vasta 48 tunnin kuluttua. Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen tietoisesti ollut googlailematta mitään taudin oireisiin liittyvää ennen kuin se olisi ajankohtaista. No nyt oli.

Myönnän, että lasten sairauksiin liittyen panikoidun yhä hetkessä. Olimme tänään eristettynä Pikkujätin tutkimushuoneessa, kun lapsi sanoi:

Äiti tänne mun koronasuojaan tuli jotain.

No se jotain oli oksennusta.

Jota tuli neljässä erässä.

Apua nyt se on sitä Koronaa, hoin hoitajalle, joka tuli ystävällisesti desifioimaan huoneen.

Oksentaa! Ei hyvälle näytä!, lähettelin viestejä Jiille, joka lähti tuomaan puhtaita vaatteita.

Vaikka järki sanoisi toista, niin helposti, kun on käynyt läpi aivoinfarktin tai läheisen syöpäkuoleman, sitä ajattelee tällaisessakin tilanteessa pahinta. Että minun lapsella on nyt aivan varmasti se Korona ja pahinta laatua.

No ei onneksi ollut. Yritän kai tässä sanoa, että sairauksia ja niiden mahdollisuutta sopii kunnioittaa, mutta pyrin välttämään yhä kaikin keinoin turhaa pelkoa, vaikka se on jollain tavoin läsnä selittämättömissä tilanteissa.